Nyhtökyyttö, kirjorevonhäntä, verinäkkäri

(Erkan vieraileva päivitys.)

Lahjoitan kuukausittain vitosen kahdelle hyväntekeväisyystaholle. Ensimmäinen on Amnesty, toinen Radio Helsinki. Tuen Amnestyä siksi, että se pitää huolta ihmiskunnasta, Radio Helsinkiä siksi, että se pitää huolta viiteryhmästäni. (Itse radiokanavaa en varsinaisesti kuuntele.)

Koska annan Radio Helsingille rahaa, saan silloin tällöin sähköpostiini kivoja kutsuja erinäisiin ilahdutuksiin. Eilen olin Teurastamon A21 Flavour Studiolla maistelemassa ennakkoon Taste of Helsinki -festivaalille osallistuvien ravintoloiden tarjoumuksia.

Taste of Helsinki on Kansalaistorilla 12.–15.6. järjestettävä ruokafestivaali, jossa nettisivujen mukaan "kaikki ruoka ja juoma maksetaan markoilla". En tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa, mutta viesti on kaikessa epämääräisyydessään kirkas: täällä palataan vanhaan, juurille, lähteelle, aikaan jolloin sillä, tällä ja tuolla asialla oli vielä väliä. Tämä kaikki tietty hipsterillisessä eikä aidosti konservatiivisessa hengessä. Taste of Radio Helsinki -ennakkomaistajaisiin mennessäni siis otaksuin, että saisin kuulla paljon tarinoita: tekijöistä, ainesosista, yksittäisten annosten tekoprosesseista ja niiden edelleen. Kuten sainkin, eikä siinä mitään, kiva juttu, mutta jotain niin ennalta arvattavan ajanmukaista siinä on, että koen tarpeelliseksi kirjoittaa asian auki.

Alkuruokana oli kirkkonummelaisen Bistro O Matin kokoama kokonaisuus. Siinä oli lohta, katkarapua, avokadocremeä ja päällä salaattia, jossa oli muiden ainesosien muassa ainakin kirjorevonhäntää ja intiansinappia. Annos oli tämännäköinen:

Kokonaisuus oli kevyt, raikas ja jotenkin miellyttävän puhdas. Etenkin lohessa oli mainio suuhun sulava sushimainen tuntuma. Kiitos Kirkkonummen Bistro O Mat, lohenne voitti Kirkkonummen Rosson lohen, jota kaksi viikkoa sitten maistelin (tai paremminkin: jota vastaan taistelin).

Melkoisen mauton avokadocreme oli harmi kyllä pettymys. Ehdin vaihtaa annoksesta pari sanaa "vierustoverin" kanssa. Molemmille oli tullut mieleen, että salaattiin olisi sopinut eräs lapsuuden metsäreissujen klassikko: ketunleipä. Se olisi tuonut tarvittavaa suolaisuutta annokseen, joka jäi kaipaamaan kontrasteja.

Pääruoka taas oli nimenomaan vastakkainasetteluilla ilakointia. Se oli ravintola Juuren työtä ja näytti tältä:

Annos oli kevyt, vaikka kuulostaa paperilla överiraskaalta: kyytöstä tehtyä perunamakkaraa, alla revittyä kyyttöä, kevätspelttiä ja olennaisena kevennys-raikastavana elementtinä raparperia (haudutettu 70 asteessa). Kyytöstä oli kuulemma käytetty kaikkea "kuonosta häntään" tai jotain sinnepäin. Oheen oli tietenkin aseteltu verinäkkäriä.

Niin, verinäkkäriä. Eikö olekin herkullinen sana. Sillä ei ollut väliä, että verinäkkäri ei maistunut miltään. Väliä oli sillä, että verinäkkäriä oli ja että sen nimi oli verinäkkäri. Yhtä tärkeää oli, että makkara oli tehty kyytöstä eikä naudasta. Tekisi mieli piruilla, että kyseessä oli annos, jossa parhaalta maistuivat sanat. Mutta se ei olisi totta. Annos oli herkullinen, täynnä mainioita kontrasteja: kastikkeen suolaisuus vasten speltin mietoutta, retiisien rapeanraikas mehukkuus vasten makkaran toimivaa tunkkaisuutta. Verinäkkärikin, vaikkei maistunut millekään, lunasti paikkansa hauskana suullisten välisenä haukkupalana.

Ai niin, ja annoksessa oli ketunleipääkin!

Eikä ihan mitä tahansa lapsuuden kinttupolkujen ketunleipää, vaan kuulemma ihan itsensä Stadin puutarhurin, Jan Liesahon poimimaa ketunleipää. Minä en tiedä, kuka Jan Liesaho on, en aio edes googlata häntä. Tärkeintä on, että sain tietää, kuka tarkalleen ottaen oli poiminut ketunleivät minua varten valmistettuun kuonosta-häntään-kyyttömakkara-verinäkkäri-pääruokaani.

Ennen kuin pääsimme juustoihin ja tartalettiin, olin kerennyt tutustua jo muutamaan muuhun paikallaan olijaan. Olisi väärin sanoa, että Radio Helsingin ystäväklubilaiset olisivat olleet "sekalaista sakkia". Mutta sanotaanko, että omassa, niin, viiteryhmässäni, tämä piti riittävästi paikkansa: oli ympäristöalan konsulttia, Rovion vastaavaa tuottajaa ja Sanoman markkinointityöntekijää. Hyvin pukeutuneita, ajanmukaisesti laittautuneita ja meikattuja ihmisiä, skarppeja mutta ehkä pohjimmiltaan introverttejä tyyppejä, jotka ovat ammattiensa lisäksi kouluttaneet itsensä soveltumaan ja ennen kaikkea oma-aloitteisesti ilmoittautumaan juuri tällaisiin spontaaneihin sosiaalisiin tilanteisiin.

Ennen jälkiruokaa saimme nauttia juustoja, leipää ja mansikkatartaletin. Tartaletin mansikoista kokki mainitsi, että oli poiminut ne itse, kuinkas muutenkaan.

Juustoja oli kahta, tai oikeastaan neljää erilaista: lehmänmaitoon tehtyä cheddaria ja briitä sekä vuohenjuustoon tehtyä cheddaria ja briitä. Leivilläkin oli varmaankin omat tarinansa, mutta tässä vaiheessa iltaa tarinat olivat minulle ohitse lipuvaa virtaa.

Kaikki edellä mainittu oli herkullista ja näytti tältä:

Ennen kuin etenen jälkiruokaan, kerron, että kaikkien ruokalajien yhteydessä meille tarjottiin erilaisia, varta vasten annoksia varten valittuja mainioita viinejä, jotka myös pohjustettiin meille huomaavaisen pikaisesti mutta silti asiantuntevasti ja syvällisesti.

Ja kaljaa:

Mainittakoon myös, että miestenhuoneen käsipaperitelineessä oli tarjolla revittyä Jörn Donneria:

Eli nyhtöjörniä.

No niin, se jälkiruoka.

Mainiosta Calipo-tyyppisestä jäätelöstä vastasi Postres-ravintola. Jäätelö oli formaatiltaan lapsuudesta tuttu, Rio Colaa muistuttava:

Keskustelimme (tahattoman rivoin elein jäätelöitä nautiskellessamme) Rovion tuottajan ja markkinointi-ihmisen kanssa pitkään siitä, mitä hedelmiä tahi vihanneksia kyseinen tuote piti sisällään (porkkanaa? papaijaa? banaania? bataattia? cantaloupea?). Lopulta kuulimme sivukorvalla, että jäätelön nimi oli "Calipo Tuttifrutti". Kaikki hedelmät siis, jaahas.

Parasta jälkiruuassa oli tietenkin välähdykset lapsuudesta: Rio Cola -jäätelön syömisen eri vaiheista, etenkin loppuhuipennuksesta, jossa jäätelö on jo lähes kokonaan sulanut, jolloin se on ihan pakko puristella juotavaksi mössöksi. Näin:

Ilta alkoi olla ohi. Kuulun heihin, joissa runsas määrä ilmaista alkoholia ei varsinaisesti rentouta vaan pikemminkin ennen pitkää herättää äkillisen tarpeen paeta. Siispä pakenin, kiitoksia jättämättä. Kiitän siis Radio Helsinkiä ja paikalla olleita ravintoloita ja järjestäjiä tässä: Kiitos.

Läksiäislahjaksi otin mukaani meitä vieraita varten erikseen pakatun laatan herkullista ciabatta-tyylistä leipää, jonka tekijästä, ainesosista, valmistustavasta tai edes nimestä en osaa kertoa teille enää yhtään mitään. Mutta kun aloitin kirjoittamaan tätä päivitystä yöllä asuntoni ruokapöydän ääressä, leipä maistui hyvältä suussa. Laitoin sen päälle Crème Bonjouria (valkosipuli) ja kurkkuviipaleita. Riedel-lasiini kaadoin edellispäivän puistokeikalta pullonpohjalle jäänyttä ihanasti vanhentunutta, marjaisaa punkkua.

Siinä hetkessä oli jokainen yksityiskohta kohdallaan.