Syksyn makuja, osa 2

Joskus elämä tai äiti antaa yllättäen puoli kiloa puolukoita, tuota ainoaa marjaa, josta en nyt niin kauheasti välitä. Silloin turvaudun tuorejuustoon, smetanaan ja tomusokeriin.

Hyvin simppeli juustokakku puolukkahillokkeella

Pohja
200 grammaa täysjyvädigestivejä murskattuina
100 grammaa voita sulatettuna
kanelia, saattoi lipsahtaa vähän enemmänkin

Täyte
3 purkkia Philadelphia-tuorejuustoa
2,5 desiä sokeria
3 munaa
1 purkki smetanaa

Hilloke
300 grammaa puolukoita
2 desiä tomusokeria

Valmista keksipohja sekoittamalla ainekset keskenään. Painele seos voidellun irtopohjavuoan pohjalle ja reunoille.

Vatkaa kulhossa tuorejuusto notkeaksi sähkövatkaimella. Lisää sokeri. Lisää munat yksitellen vatkaten. Lopuksi lisää smetana.

Kaada seos vuokaan pohjan päälle. Paista 175-asteisen uunin alatasolla 45 minuuttia. Puolivälissä päälle voi heittää folion, ettei pinta ruskistu. Katkaise virta ja pidä kakkua uunissa luukku raollaan vielä tunnin verran.

Jäähdytä kakku, hyydytä jääkaapissa nelisen tuntia tai yön yli.

Valmista hilloke lämmittämällä marjoja ja tomusokeria kiehumispisteeseen. Puolukat saavat säilyttää rakenteensa. Jäähdytä. Lusikoi kakulle.

Kakkua tehdessä koetettu muistella Kodin Kuvalehden juustokakkuohjetta heinäkuulta. Siinä valmistettiin mustikkakakkunen.

Syksyn makuja, osa 1

(Ei, vieläkään ei punajuuririsottoa, vaikka viime postauksen jälkeen olenkin edistänyt asiaa esimerkiksi hankkiutumalla Aleksin ja Arlan risottokouluun.)

Kauden makuja tarjoillaan nyt pullosta. Maistelimme viime viikonloppuna Antin ja Erkan kanssa kolmea vadelmaolutta Antin leipoman omenapiirakan ohessa. Vadelmaolutta omenapiirakalle, kysyi Arla. Vastaan: juu, mitä tahansa olutta ja koska vain. Sitä paitsi makeahko juoma sopi erittäin hyvin happamanmakealle piirakalle.

Ja sama miehen sanoin (asiasanat alleviivattu). "Koska vadelmaolut on makeaa, niin juoman kontaktipinta omenapiirakan kanssa kasvaa, ne puhuu ikään kuin samaa kieltä siinä makeudessaan", sanoi Antti Bee äsken kysyessäni, että miksi hitossa me muuten juotiinkaan vadelmaolutta omenapiirakan kanssa.

Voidaan siis hyvillä mielin luovuttaa puheenvuoro kokonaan hänelle.

Belgian Framboises 3,5% (Lefebvre)
Hintaa 0,33 litran pullolla noin 4 euroa

"Marjamehumainen, makea, maussa ei syvyyttä. Ei pettymys mutta yhdentekevä; kuumana kesäpäivänä joisin."

Framboise Boon 5% (Brouwerij Boon N.V.)
Hintaa 0,375 litran pullolla noin 6 euroa

"Hillitön kuohu, hölskyi ehkä kassissa. Ripaus kirsikkaa tekee happamaksi. Maistuu lambic-hiivalle. Koko pullo panisi irvistämään, mutta kyllä tätä desin naukkailee. Väri kuin verta, sakeaa."

Bacchus Frambozenbier 5% (Van Honsebrouck)
Hintaa 0,375 litran pullolla noin 6 euroa

 "Väri hämmentävän kokismainen, rusehtava. Juomassa on käytetty steviaa tuomaan jonkinlaista runkoa tai täyteläisyyttä ilman äitelyyttä. Se nyt ei kuitenkaan tee juomasta maailman herkullisinta. Vähähappoinen."

Raisa haluaa lisätä: söpö pullo, jonka irrallisen käärepaperin voi näin lama-aikana käyttää ystävän syntymäpäivälahjan paketointiin.

 
Mikään kolmesta testioluesta ei täydellisesti tyydyttänyt vaativaa maistajaamme. Jos olisi pakko (ja nyt oli), hän valitsisi voittajaksi ensimmäisen eli halvimman.

Kesän vadelmasato on näin ollen juotu, eikä mistään ihme säilömisestä tarvitse enempää murehtia. Seuraavassa postauksessa tuhoan kesän puolukkasaaliin. Sitä en kaatanut suorilta kurkkuuni vaan upotin ensin tuorejuustoon.

They'd eaten every one

Stokkalla oli osteritarjous, joten viikonloppu aloitettiin näiden pikku tovereiden kera.

Avattuna, irrotettuna ja valmiina suuhun.

Olin aikaisemmin syönyt ostereita kahdesti, Fishmarketissa ja Rivolissa. Edelleen olen samaa mieltä kuin silloin: ne ovat mukavia herkkupaloja, mutta what's the fuss? Milloin vain syön mieluummin kattilallisen sinisimpukoita. Toisaalta, on osterissa oma, hienostunut viehätyksensä. Maku on kuin valtameri tiivistettynä. Raikas ja suolainen, mutta kuitenkin ihastuttavan kevyellä tavalla lihaisa.

Osterit ovat parhaimmillaan elävinä, tuoreina ja sellaisenaan, joten valmistamisesta ei tarvitse stressata. Avaaminen sen sijaan voi olla vähän hankalaa. Lyhyehkö, tukeva veitsi auttaa. On toki olemassa myös aivan tähän tarkoitukseen suunniteltu apuväline.

Stokkalla oli tarjolla paljon eri laijikkeita. Tällä kertaa kokeiluun pääsivät Fines Bretagne, St.Vaas- ja Utah Beach -osterit, joista paras oli viimeksi mainittu. Saattoivat kyllä mennä sekaisinkin, vaikka osterimies ystävällisesti liimasi selittäviä post it -lappuja pakkauslaatikon sisälle.

Yhdeksän osterin avaamiseen meni noin vartti. Tuskallinen.

Ai niin, ja osterin mausta saa enemmän irti kun kunnolla maistelee ja pureskelee. Ei siis kannata vain hulauttaa sitä kurkkuun.

Lopetamme runonpätkällä. 

- - 

"O Oysters, come and walk with us!"
The Walrus did beseech.
"A pleasant walk, a pleasant talk,
Along the briny beach:
We cannot do with more than four,
To give a hand to each."

The eldest Oyster looked at him,
But never a word he said:
The eldest Oyster winked his eye,
And shook his heavy head--
Meaning to say he did not choose
To leave the oyster-bed.

But four young Oysters hurried up,

All eager for the treat:

Their coats were brushed, their faces washed,

Their shoes were clean and neat--

And this was odd, because, you know,

They hadn't any feet."

 - -

(Lewis Carrol: The Walrus and The Carpenter) 

Koko runon voi lukea täältä.

Banaanikakku on ystävä

Kulinaristinen kunnianhimoni on viime aikoina taantunut dadaistiseksi sekoiluksi (tahinia ohrattoon? No mikä ettei!), mutta olipa kerran brunssi, jolle tein ruoat melkein ohjeen mukaan ja kutakuinkin harkiten. Kuten eräänkin banaanikakun, jota amerikkalaiset, nuo vääräuskoiset, tosin nimittävät itsepintaisesti leiväksi (alkuperäinen ohje, jota olen saattanut hieman muokata, löytyy täältä). Ei ole leipä. On kakku.

Mukavan mehevä kakku, sitäpaitsi: joskin olen sittemmin syönyt banaanikakkua johon ei lisätty sen paremmin jugurttia kuin öljyäkään, vaan joka imi mehevyytensä yksinomaan banaaneista. Se oli tätäkin herkullisempaa: tosin siinä oli myös suklaahippusia ja kanelinen, karamellisoitu kuori. Lisäksi sitä tarjottiin aamiaiseksi. Tämän suurenmoisen leivonnaisen ohje luovutettiin minulle epäilyttävän suosiollisesti, mutta koska en ole ehtinyt vielä testaamaan sitä, joudutte tyytymään minun suklaattomaan versiooni. Ehkä osaatte lisätä suklaarouheen ihan itsekin. Tai pähkinärouheen. On kyllä hyvää ilman niitäkin.

Banaanikakku

4,7 dl jauhoja

2 tl leivinjauhetta

1/2 tl suolaa

1/2 tl ruokasoodaa

1/2 tl kanelia

1/3 tl muskottipähkinää

2,3 dl sokeria (suosittelen ruskeaa)

2 munaa

0,8 dl öljyä

1-2 tl vaniljasokeria

4 kunnolla kypsää banaania

1 dl ranskankermaa / turkkilaista jugurttia

Sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe, sooda, suola, kaneli ja muskottipähkinä. Sekoita kunnolla toisessa kulhossa sokeri, munat ja öljy. Lisää seokseen banaanit ja ranskankerma / jugurtti, sekoita vain vähän. Lisää jauhoseos, sekoita varovasti.

Kaada voideltuun ja leivitettyyn vuokaan, paista 175 asteessa kunnes valmis, eli kunnes hammastikku / tulitikku / muu mittausväline jää kuivaksi kun sen törkkää kakun keskikohtaan. Tähän menee noin tunti. Jos pinta uhkaa paistua turhan tummaksi voit peittää kakun leivinpaperilla.

Jäähdytä kakku kunnolla, esimerkiksi yön yli, tämän tyyppiset kakut kun tuppaavat olemaan parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä. Kun kakku on kunnolla jäähtynyt valmista kuorrutus:

200 g Philadelphia-tuorejuustoa

1 dl kermaa

2,5 dl tomusokeria

appelsiininkuorta

Sekoita huolellisesti keskenään tuorejuusto ja tomusokeri. Lisää raastettu appelsiinikuori ja kerma. Sekoita kunnes tasaista. Levitä kuorrutus kakun päälle, koristele esimerkiksi saksanpähkinöillä.

Brunssia varten paistoin kolme kakkua, joista kaksi leipävuokiin ja yhden perinteisen pyöreään kakkuvuokaan. Leipävuokiin leivottuun kakkuun voi kuorrutteen puolesta suhtautua kuin leipään, eli levittää kuorrutteen yksittäisen viipaleen päälle kuin minkä tahansa tahnan. Tällöin en tosin ole aivan varma kuorrutteen riittävyydestä koko kakulle.

Ja: tämän, kuten sokerikakkua lukuunottamatta useimmat muutkin kakut, voi mainiosti pakastaa. Tuorejuuston ansiosta kuorrutuskaan ei pakastamisesta suuremmin närkästy, tosin suosittelisin silti pakastamaan kakun ilman kuorrutusta.

Olen kuullut usealta taholta, että banaanikakku ajatuksena on ollut henkilölle vieras ja oudoksuttava. Näin ollen koen tarpeelliseksi vakuuttaa ihan näin julkisesti, että banaanikakku on oikein helposti lähestyttävä ja sympaattinen leivonnainen, sellainen porkkanakakun tyylinen mutkaton ja muheva kaveri, jonka kanssa on todella vaikea epäonnistua.

Lauantain lammaspasta

Kun minä olin pieni, perjantaisin syötiin aina pastaa. Muistikuvissani se on spagettia. Kastike kai vaihteli, mutta aika usein syötiin totta kai jauhelihaspagettia. Hyvin nuorena piti opetella pyörittämään spagetti oikeaoppisesti haarukan ympärille, tai muuten ei tarvinnut syödä. Se ei ollut mitenkään ahdistavaa, vaan päinvastoin. Oli kunnia-asia syödä pastaa kuten aikuiset. Ei puhettakaan että pasta olisi pätkitty ennen keittämistä tai - vielä pahempaa - että sen syömiseen olisi käytetty haarukkaa ja VEISTÄ.

Perjantaipasta on mielestäni miellyttävä rutiini, mutta en onnistu noudattamaan sitä. Pastasta on tullut epäsäännöllisessä elämässäni enemmänkin pikaruokaa, mikä on sääli. Parhaat ruoat (& muutkin tärkeät asiat elämässä) vaativat aikaa ja paneutumista. Siksi yritän näin viikonloppuisin joskus panostaa pastaan. Tänään onnistui.

Lauantain lammaspasta
(kahdelle, tosin kastiketta jäi vähän yli, mutta jatkokäyttömahdollisuudet ovat rajattomat)

400 g karitsan jauhelihaa
2 valkosipulin kynttä
puolikas sipuli
2 porkkanaa
oliiviöljyä
yksi kuivattu chili
7 kirsikkatomaattia
1 purkki tomaattimurskaa
ripaus sokeria
1,5 dl punaviiniä
puolikas liha- tai kasvisliemikuutio
10 mustaa kalamataoliivia
laakerinlehti
neilikkaa
kanelia
minttua
mustapippuria
Maldon-suolaa
pieni loraus kermaa
pecorinoa (tai parmesaania)
haluamaasi pastaa haluamasi määrä
tuoretta basilikaa ja minttua


Silppua valkosipuli, sipuli ja porkkana hyvin pieniksi kuutioiksi. Paista korkeareunaisessa paistinpannussa oliiviöljyssä, lisää liha mukaan pieni erä kerrallaan. Hulauta sekaan tomaattimurska ja puolitetut kirsikatomaatit. Lisää ripaus sokeria ja muut mausteet (laakerinlehti poistetaan sitten ennen syömistä) sekä oliivit palasina (ei kiviä). Tomaattipurkkiin voi vielä laittaa vähän vettä ja heittää senkin pannulle, nestettä nimittäin tulee haihtumaan paljon. Lisää myös puolet viinistä tässä vaiheessa.

Tämän verran jäi.

Anna hautua noin tunnin, puolet ajasta ilman kantta ja puolet sen kanssa. Lisää sitten loppu viini ja pieni loraus kuohukermaa (ei pakollista). Hauduta vielä toinen tunti. Keitä pasta. Juuri ennen kuin sekoitat kastiketta pastaan, lisää mukaan reilusti revittyjä tuoreita yrttejä.

Minun mielestäni parmesania vielä vahvemman makuinen pecorino sopii lampaan maun kanssa täydellisesti. Mutta toki parmesankin käy. Lisäsin pienen kourallisen kastikkeeseen jo hauduttamisen loppuvaiheessa, ja sitten toki lisää lautasella.

Tällaisen paksun lihakastikkeen kanssa muuten sopii hyvin joku leveämpi pastamalli. Arabian K-kaupasta löytyi Pirkan latuskaa pappardelle-pastaa, joka toimi tänään mainiosti.

Alkupalaksi askartelin pari minikokoista white pizzaa Raisan ohjeeseen tukeutuen (no mitä siinä parin tunnin haudutuksen aikana pitäisi tehdä? Ehdin lakata jo varpaankynnetkin). Kaupassa tosin oli niin houkuttelevia suppilovahveroja, että korvasin kanttarellit niillä. Vähän kirsikkatomaattiakin taisi eksyä mukaan.

Loppuun ylläri: ensimmäistä kertaa Sodassa ja kauhassa mukana myös viinisuositus! (A. valitsi viinin ja kuulemma "ei ole mikään salaisuus että tämä viini on hyvää", mutta mitäpä tuosta. Jostain pitää aloittaa.) Kastikkeeseen pantu viini sopi sekä alkupalapizzan että pastan kanssa hyvin, ja hyvin mielellään sitä joi toisen lasin vielä ruoan jälkeenkin. Se oli tämä. En minä näistä viineistä aina niin kovin ymmärrä, mutta tuollakin sanovat että tämä sopii juuri pitkään haudutetun liharuoan kanssa. Eivät ole väärässä.

Juuri kun istuimme pöytään, tuli aurinko esiin pilvien takaa. Avasin parvekkeen oven, ja lähellä olevan kirkon kellot alkoivat soida. Herkempi ihminen olisi jo pitänyt tätä merkkinä jostain. Itseäni herkisti lähinnä jälleen kerran se, miten mahtavaa syöminen on.