Suuri kolajuomatesti

Sota ja kauha ei halua vain raportoida mutu-tuntumaan perustuen yksittäisten ihmisten ruokailutottumuksista vaan myös selvittää Totuuden Maailmasta. Tämän takia aiomme suorittaa vaativia testejä erilaisista ruokaan ja juomaan liittyvistä perustavanlaatuisista asioista, joiden pohjalle elämämme nyky-yhteiskunnassa rakentuu.

Aloitimme kolajuomista. 

Aihe jättää harvat kylmiksi. Usein ihmisillä on mielipide. Usein mielipide on se että joko cokis tai pepsi on parempaa, että he varmasti tunnistaisivat sen sokkotestissä, että todellakin on selkeitä eroja eri merkkien välillä. Tai sitten yhtä voimakas mielipide siitä, että ei niissä nyt oikeasti mitään eroja ole. 

Nörttejä pidetään usein asiantuntijoina tässä aiheessa.

Edelliseen lauseeseen kenties liittyen, kenties ei: testiryhmään kutsuttiin kaksi henkilöä – Aleksi ja Touko – joiden tiedämme juovan paljon kyseisiä nesteitä. Lisäksi Raisa ja Arla edustivat blogia (itse toimin kirjurina ja kaadoin juomat laseihin keittiössä). Antti tuli vähän niin kuin kaupan päälle, joten yhteensä limsalaatuja nautiskeli siis viisi henkilöä.

Kun pääsimme testipaikalle, kävi ilmi, että yhdellä viidestä on kurkunpääntulehdus (tai vastaava?), eikä hän oikeastaan maista mitään. Sovittiin että tämä henkilö on vertailuryhmä. Seuraavaksi selvisi, että toisella testaajalla – enkä nyt mainitse nimiä – on erittäin paha krapula. Mutta mikä olisikaan parempi aika ja mielentila testata eri kokislaatuja? Kiittämme siis testajaan uhrautuvaisuutta, tässä oli oikea meininki!

Sitten asiaan. Kilpailijamme olivat Lidlistä saatava Freeway colajuoma, Coca Cola, Pepsi, Pirkka Cola ja Siwan valikoimaan kuuluva Premier Cola.

Pidemmittä puheitta esittelen pistetaulukon & juomista esitetyt kommentit. Testi toteutettiin siis sokkona, eli arvostelijat eivät tienneet mistä juomista oli kyse. Kaikki antoivat pisteitä asteikoilla 1–5 (paitsi Raisa antoi kerran nollan). Maksimimäärä olisi siis ollut 25.

Freeway Colajuoma: 16 

sijoitus: 2. 

“Likavetistä”

"Tämä on kyllä Pepsiä" (sanoi Antti)

"Ei kauhean voimakas hiilihappo"

"Tasapaksu"

"Maistuu pullokokikselle"

"Väljähtynyttä"

"Olikin jano"

Pepsi: 9

sijoitus: 3.

"Tässä on miedompi tuoksu"

"Aspartaamia. Pakko olla. Ai eikö?"

"Nyt on kuplaa!"

"Kokismainen"

"Maistuu Rio cola -mehujäältä"

"Ei mitään eroa edelliseen" (sanoi sairas vertailuryhmä)

"Tylsä maku"

"Tää on joku halpiskola, ei jälkimakua"

"Kyllä tulee hiilari suuhun" (tässä kohtaa kirjuri epäilee muistiinpanojaan)

Coca Cola: 20

sijoitus: 1. 

"Tää on kokis"

"Ehtaa tavaraa. Alkaa kivasti, loppuu kivasti."

"Hiilari ei selkeä kupla vaan miellyttävä tasainen matto."

"hyvä. mut ehkä kokis ois vielä parempaa"

"tää on erilainen kuin kaksi edellistä"

Pirkka Cola: 5

sijoitus: 5. 

"hyi helvetti, maistuu jalkahieltä"

"laimea ja vetinen"

"todella pahaa"

"Pahaa. ikävä tuntuma."

"kaikki maistuvat vain sokeriltä" (arvaatteko kuka?)

Premium Cola:  7

sijoitus: 4. 

"ei kolaisa"

"ei niin makea. outo sivumaku."

"ei oo kuplaa"

"tää on vähän kuin unicumia. pistävä kupla. maistuu kaikista vähiten. vähiten sokeria."

"mitäänsanomaton"

Cokis selvityi siis ylivoimaiseksi voittajaksi (ja oli myös ainoa melko varmasti tunnistettu juoma), ja halpisjuomista kannattaa ehdottomasti suosia Lidlin tavaraa. 

Nyt kysymmekin: mitä sinä, lukijamme, haluaisit meidän testaavan seuraavaksi? Pekonilaatuja? Pienpanimo-oluita? Piimämerkkejä?

(Bonustehtävä: etsi eroavaisuus tai eroavaisuudet alla olevan sekä aiemmin esiintyneen kuvan välillä!)

Morchella elata eli Opettavainen Tarina Keväästä

Seuraa opetustuokio, aiheena sienet.

Oletan, että tätä nykyä jokainen kaupunkilaiskakarakin osaa suunnata syksyn tullen Nuuksioon suppilovahveroiden perässä. Tai ainakin ostaa niitä viidenkympin kilohintaan Stockan Herkusta (itsehän luotan siihen, että pääsen nauttimaan äitini työn hedelmistä). Suppilovahveroiden ja kantarellien lisäksi metsistä löytyy tuolloin myös mustatorvisieniä, ukonhattuja (lempparini), voitatteja, herkkutatteja, orakkaita, anisherkkusieniä (hämäävästi valkoisen kärpässienen, tuon metsiemme myrkkykäärmeen näköinen). Ja niin edelleen.

Syksyllä on siis sieniä. Hyvä hyvä.

Hieman pidemmälle sienten tutkailussa ehtineet tietävät kuitenkin, että sieniä saa myös keväisin. Huhti-toukokuu on erinomaista aikaa herkulliselle korvasienelle, josta parin ryöppäyksen jälkeen saa hienostunutta kastiketta pastalle tai pehmoisaa keittoa (ryöppäyksiä varten suosittelen tarkastamaan ohjeet huolellisesti, sillä ilman niitä korvasieni on kovinkin myrkyllinen).

Tänä keväänä opin kuitenkin uuden asian, kiitos pikkusiskoni. Ollessamme kävelyllä luonnon helmassa siskoni innostui nähdessään hiekkatien laidalla valtavan määrän epämääräisen näköisiä ruskeita möykkyjä (itse tuijotin maata viisi minuuttia ennen kuin hahmotin siinä mitään kuolleita lehtiä kummempaa). Sisko ei kuitenkaan tunnistanut kyseisiä suippoja ja huokoisia kasvustoja, joten palasimme talolle vain yhden esimerkkiotoksen kanssa. Pikaisen googlailun ja sienikirjan tutkailun jälkeen tulos oli selvä: kyseessä oli kartiohuhtasieni, kolmen tähden myrkytön herkku. Reipas sisko kipitti siis tuota pikaa takaisin löytöpaikalle, jolta palasi valtavan saaliin kera.

Olimme paraikaa suunnittelemassa illan grillipitoista ruokavaliota, mutta näitä uusia tuttavuuksia ei tehnyt mieli heittää ritilälle täytettyjen herkkusienten kaveriksi. Epätietoisessa tilanteessa sienten valmistuksessa on tunnetusti yksi vastaus ylitse muiden: kuuma paistinpannu ja nokare voita. Lisäksi pannulle päätyi myös kynnellinen valkosipulia. Lautaselle tiensä löysivät huhtasienten seuraksi kasvisvartaat, täytetyt herkkusienet, halloumi ja salaatti kastikkeineen - en tosin enää muista millä vartaat marinoitiin tai mitä kastikkeeseen laitettiin. Sen voin kuitenkin kertoa, että kaikki maistui erinomaiselta. Huhtasienten koostumus on melko täyteläinen ja lihaisa eikä ollenkaan samalla tavalla limainen ja sitkas kuin syksyn sienissä usein (tosin paistetuista sienistä on ilmeisen mahdotonta saada kuvaa jossa ne eivät näyttäisi limaiselta kasalta).

Tässä vaiheessa täytyy kuitenkin tunnustaa, etten ole ihan varma tarinan opetuksesta. Ennakkoluulottomuus? Tarkkaavaisuus?

Sienet?

Lounaita Rööperissä, osa 1.

Olen viime aikoina tehnyt enemmän töitä ja vähemmän ruokaa. Koska ihmisen pitää kuitenkin syödä, on Punavuoren alueen lounastarjonta tullut tutuksi. Tämä postaus onkin ensimmäinen osa sarjaa, jossa omiin subjektiivisiin kokemuksiini perustuen esitän nenäkkäitä kommentteja lähialueen ravintoloiden lounaista.

Aloitetaan tutuilla ja turvallisilla vakiopaikoilla.

Annapurna (Fredrikinkatu 23) sijaitsee käytännössä toimistomme alakerrassa. Tarjolla on nepalilaista, kuten nimestä voi päätellä. Lounaalla on yleensä viitisen eri vaihtoehtoa: kasvista, kanaa, lammasta, kalaa yms. Ruoka on yleensä vähintäänkin kohtuullista, mutta ei koskaan yllättävää. Lisäksi saa supermakeaa ja hyvää maitoteetä. Maukkaudestaan huolimatta nepalilainen ruoka on niin raskasta, että syömisen jälkeen päiväunet tuntuvat yleensä huomattavasti houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin työnteko (no, ehkä näin on aina, mutta täällä syömisen jälkeen tunne voimistuu huomattavasti). Yksi Annapurnan hyviä puolia on paikan tietty intiimiys ja rauhallinen tunnelma. Pöydät on aseteltu väljästi ja lounasseuralaisen puheen kuulee ilman ongelmia. Hinta: 8,20-10 €.

Tamarin (Iso Roobertinkatu 18) tarjoaa ketjuthairuokaa, lounasaikaan buffetista. Hyväähän tämäkin on mutta kyllästyminen uhkaa jo, sillä vaihtelua buffetissa ei juuri esiinny. Siellä ovat viikosta toiseen samat kevätkääryleet ja friteeratut kanat, muutama kookosmaitopohjainen kastike ja hieman aneeminen salaattivalikoima. Silti täällä tulee käytyä aika usein. Lounaaseen kuuluu jasmiinitee, joka on virkistävää. Tamarin on varsinkin lounasaikaan melko suosittu, joten joskus pitää vähän jonottaa. Hinta: 9 € (buffet). 

Lupoloa (Punavuorenkatu 3) ajatellessa tulee haikea olo. Paikka oli avaamisestaan asti suosikkejani. Konsepti on siis punavuorelainen gastropubi, eli selkeää ja hyvin tehtyä ruokaa, laadukkaita oluita ja Lykke Li soimassa taustalla. Olen syönyt Lupolossa lounaaksi muun muassa ihastuttavan uppomunasalaatin, miltei täydellisen pyttipannun ja useita rapsakoita lohenpalasia. Ravintola oli melkein aina täynnä lounasaikaan. Sitten juonenkäänne: Lupolo mainittiin Michelin-oppaassa hyvästä hinta-laatusuhteestaan. Suosio kasvoi, ja muutamia viikkoja sitten lounaat lopetettiin. En ole todellakaan vielä toipunut tästä. Suosittelen lämpimästi Lupoloa illalliselle ja toivon koko sydämestäni että siellä vaikka palkattaisiin lisää henkilökuntaa jotta lounaat palaisivat. Pliis.

Miltei Lupolon vieressä, vain yhden kulman takana, sijaitsee punavuorelainen klassikko, ravintola Tori (Punavuorenkatu 2). Torista puhuttaessa mainitaan yleensä seuraavat asiat: jallupullat, ei anniskeluoikeuksia, huono palvelu. No, jallupullia ei ole näkynyt lounaslistalla, harvemmin päivällä tulee juotua ja kyllä, palvelun taso vaihtelee myös lounasaikaan. Silti täällä saattaa saada oikein maistuvan lounaan. Tarjolla on vähän kaikenlaista, ehkä painotuksen ollessa jonkinasteisessa suomalaisuudessa makaronilaatikoineen ja silakoineen. Mutta hyvin listalla voi olla nuudeleita ja fetakeittoakin. Itseäni häiritsee eniten paikan akustiikka: tilassa kaikuu ja ihmisiä on paljon. Pienenkin pöydän yli pitää puoliksi huutaa. Suuri parannus on terassin aukeaminen kesän korvalla. Fredrikintorilla on ihanaa istua auringossa, ulkona melutaso on siedettävämpi ja tarjoilijatkin ovat kesällä jotenkin paremmalla tuulella.  Hinta: 8-9 € (kuva Torin omilta nettisivuilta)
Ps. Viimeksi kun kävin täällä niin kahdessa viereisessä pöydässä puhuttiin fiksipyöristä. Mitkä punavuorelaiskliseet?

Ensi kerralla (tai joskus myöhemmin) uudempia ravintolatulokkaita.

Let's talk about cake, baby

Oi kakut. Miten teitä rakastankaan. Teidän monipuolista makeuttanne, teidän vieraanvaraista riittoisuuttanne. Te teette arjesta juhlaa ja juhlasta, no, ihan hitosti parempaa juhlaa. Olettepa sitten täyteläisiä, raikkaita tai mausteisia, on teillä kaikilla paikka sydämessäni.

Minut tunnetaan ystäväpiirissäni jokseenkin jälkiruokaorientoituneena ihmisenä. Etenkin kakut ilahduttavat minua oudoksuttavan paljon. Ei pelkästään niiden syöminen, joka sekin on toki lempipuuhaani, vaan erityisesti niiden valmistaminen. Tulette siis tässäkin blogissa varmasti kohtaamaan enemmän kuin riittävän määrän leipomuksiani: oikeastaan on varsinainen ihme, että ensimmäinen ohje esitellään vasta nyt.

Kaikista kakuista minulle erityisin on suklaakakku. Ei siksi, että suklaakakku olisi mielestäni yksiselitteisesti parasta (mitä se itse asiassa valitettavan harvoin on), vaan koska näen siinä potentiaalista mahtavuutta joka on vain kaiveltava kaikenmaailman reseptien lukemattomista röykkiöistä.

Huolimatta vuosikausia kestäneistä kokeiluista en ole vieläkään päässyt käsiksi Maailman Parhaaseen Suklaakakkuun. Joten seuraavaksi yksi epätäydellinen, mutta kuitenkin erittäin makoisa ja etenkin harvinaisen helppo ja nopea suklaakakku. Tässä vaiheessa on syytä heittää parit ennakkoluulot nurkkaan. Ensinnäkin, hyvää suklaakakkua saa aikaiseksi myös kaakaojauheella. Itse asiassa parhaat tekemäni suklaakakut ovat syntyneet ilman suklaata, ainoastaan sopivalla kaakaon ja voin yhdistelmällä. Toiseksi, tämä kakku on ruma ja litteä. Se ei siitä muuksi muutu vaikka Venla miten asettelisi limeviipaleita koristeeksi. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä ihannetilanteessa kakku nautitaan jäätelön seurana (silloin ei kuitenkaan enää oteta kuvia vaan syödään).

Tahmea suklaakakku

3 dl sokeria

1,5 dl jauhoja

2tl vaniljasokeria

0,5 tl suolaa

4 rkl kaakaota

150 g voisulaa

2 munaa

Sekoita keskenään kuivat aineet. Sekoita keskenään voisula ja munat, lisää kuivien aineiden joukkoon. Paista 200 asteessa noin 20 minuuttia (sääntö joka pätee kaikkiin suklaakakkuihin: mieluummin liian vähän kuin liikaa).

Anna jäähtyä. Nauti jäätelön ja/tai kermavaahdon kera.  

Malja äitiemme saavutuksille

Pidän kakuista. Leivon niitä harvoin.

Miksi ristiriita, paitsi tarinallisen motivaation vuoksi?

Siksi, koska eniten tykkään valmiista kattauksista: tilanteista, joissa pöydässä on jo kakku, haarukka ja lautanen. Useimmiten onkin, sillä lähipiirissäni leivotaan koko ajan niin paljon kakkuja, että joka kerta puhelimeni soidessa säpsähdän Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (ent. Kansanterveyslaitos) mahdollista yhteydenottoa. Ja kyllä Valvirankin luulisi jo rimpauttavan, sillä tokihan me kakkujen kanssa kuohuviiniä anniskelemme.

Valmiista kattauksista pidän tietysti niiden ilmaisuvoiman vuoksi: leivonnaisella ja kakkuhaarukalla lastattu pöytä on läheisten ihmisten kauneimpia tapoja sanoja toisilleen kauniita asioita. Toverini Rapa, olet minulle niin tärkeä, että mielelläni säästän sinut keittiösotkulta, jota tiedän sinun sydämesi pohjasta kavahtavan!

Äitienpäivän aattona otin kauhan käteeni ja sodan jäljet omaan keittiöön: valmistin hetken ideasta yksinkertaisen pavlovan meille viidelle, jotka olemme äitiemme epäilemättä parhaat saavutukset elämässä.

Ohje on peräisin Anna Lehtosen kirjasta (Atena 2009), ja sitä on aiemmin kokeiltu ainakin Ruokahommia-blogissa. Reseptissä ei kikkailla sitten yhtään. Sopii minulle, sillä en leipoessani erityisesti rentoudu, vaan odotan aina hieman kärsimättömänä pääseväni jo kattamaan pöytää ja kuulemaan, kuinka Freixenet Vintage Reserva 2009 sanoo poks.

Talvipavlova Anna Lehtosta mukaillen

Marenki
4 valkuaista
2,5 desiä raakaruokosokeria
2 tl maissitärkkelysjauhoa
1 tl valkoviinietikkaa

Päällys
2 banaania
1 varmasti kypsä mango (Stockan Herkusta löytyy)
kahdesta passionhedelmästä lusikoidut sisukset
3 desiä kermaa
1 desiä tarpeeksi rasvaista maitorahkaa
(raakaruokosokeria, jos kuuluu siihen vääryyden koulukuntaan, joka lisää kermavaahtoonsa sokeria)

Lisäksi pari kolme ruokalusikallista lemon curdia

Lämmitä uuni 180-asteiseksi. Valmista marenki: valkuaiset vatkataan niin kovaksi vaahdoksi, että kupin voi huoletta kääntää nurin. Sokeri on tarkoitus vatkata vaahdon sekaan lusikallinen kerrallaan, eikä minkäänlaista rakeisuutta tulisi lopulta ilmetä (haastavaa, onnea matkaan). Nostele lopuksi vaahdon sekaan sihdattu maissitärkkelys ja viinietikka.

Levitä marenkivaahto leivinpaperille halkaisijaltaan noin 20-senttiseksi ympyräksi. Korkeutta saa olla jotakin pari senttiä, ja reunat sopii kyllä tasoitella. Paista marenkipohjaa 150-asteisessa uunissa noin tunti. Kypsyyden arviointi on vähän vaikeaa: epäortodoksisesti vetäisin itse tunnin kohdalla pienen maistiaisbiitin (kakun rikkonainen reuna näkyy toki kuvassa). Kaikkihan me olemme marenkia nauttineet: tavoitteena on päältä rapsakka ja sisältä kivan sitkas, eiks niin.

Pilko banaani ja mango, vatkaa kerma ja lisää siihen rahka (ja sokeri). Kakku kootaan levittämällä marenkipohjan päälle (valmiina hankittu) lemon curd, kerma, pilkotut hedelmät ja passionhedelmästä lusikalla kaivetut sisukset. Kakkuortodoksit valmistavat toki sitruunatahnansakin itse. Meillä taas kakkua tehtiin edelliskerran kokonaan ilman, sillä unohdin valmiscurdit kauppaan. Tässä kohdassa kerron vitsin siitä, että tulevaisuudessa unohdan Stockan Herkkuun varmasti myös lapseni. Mutta vahinkoa ei tapahtunut: talvipavlova maistui mainiolta myös ilman. Kauppaan jätetyistä lapsista en tämän kokemuksen perusteella aio vetää johtopäätöksiä.

Surullisia tarinoita

Usein ruoka- ja muita lifestyleblogeja lukiessa tulee sellainen olo, että niiden kirjoittajat ovat vähän toiselta planeetalta. Tiedättehän, sellaiselta, jossa viikonloppuaamuisin ei herätä paha maku suussa krapulassa vaan kaadetaan tuoremehu kauniiseen kannuun ja kutsutaan kaverit brunssille. Ja kaikki leivonnaiset onnistuvat. Eihän se näin tietysti todellisuudessa ole, tajuansenkyllä, eskapismiahan ne blogit ovat ja on tarkoitus ollakin. Mutta nautin silti enemmän usein raa'asta todellisuudesta. Siksi tarjoankin tänään pari surullista tarinaa.

Eilen oli ensinnäkin äitienpäivä. Äiti tuli syömään, mikä ei sinänsä ole surullista vaan mukavaa. Muuten lähtökohdat olivat huonot: olin tehnyt viikon aikana noin 50 työtuntia ja sitten ainoana vapaapäivänäni (jolloin kaupat olivat tietenkin kiinni...) luvannut kokata äidille. Ja ainut ihminen jonka kanssa tätä vastuuta olisi voinut jakaa, veljeni, päätti lähteä tietenkin juuri täksi viikoksi Portugaliin surffaamaan. Nice! No, onneksi on olemassa joitakin klassikoita jotka eivät petä, kuten avokado-mustapapusalaatti, mutta jälkiruoaksi, voih, olin päättänyt tehdä sitruunamarenkipiirakkaa (melkein tuolla ohjeella muttei ihan).

Marenki ei vaahtoutunut. En edelleenkään tiedä miksi. On se aina ennen onnistunut. Illemmalla kylään tullut kaveri huudahti spontaanisti piiraan nähdessään "onpa lättänä"!

Sattuu. Joskus vain käy näin. Mutta oikeastaan tämä oli vain johdanto aiheeseen, sillä se todellinen tarina jonka halusin jakaa kanssanne, liittyy ihmeelliseen asiaan nimeltä pizzakivi. Ja nyt lapset, nyt puhutaan todellisista kauhunhetkistä keittiössä. Kuunnelkaa kun sanon teille: älkää koskaan ostako pizzakiveä. Tai ostakaa toisenlainen kuin minä. Tai olkaa muuten vaan parempia. Miten vain. Teitä on varoitettu.

Pizzakivi on siis ihan oikeasti kivinen levy, joka on tarkoitus laittaa uuniin ja paistaa sen päällä juuri sellaista pizzaa kuin unelmissaan saa, rapsakkaa mutta ilmavaa. Noh. Minä ja avomieheni ostimme sellaisen, kalliin vielä, keittiötarvikeliikkeestä. (Vai oliko se Stokkalta? Yksityiskohdat häipyvät mielestäni). Sitten tuumasta toimeen. Kivi piti ensin laittaa kylmään uuniin ja uuni päälle, jotta se kuumenisi vähitellen. Ja tässä on sitten se kinkkinen osuus: raaka pizza täytteineen piti sujauttaa kuuman kiven päälle uuniin ilman että kiveä otetaan sieltä pois. Kyseiseen toimenpiteeseen olisi varmaan tarvinnut semmoisen, mikäseon, lapion oloisen jutun millä ne pizzerioissa tämän asian tekevät. Sellaista meillä ei tietenkään ollut.

No niin. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössa, niin kuin sanotaan. Yritimme taiteilla raakaa pizzaa uuniin lastojen ja muiden viritysten avulla, mutta ensimmäinen vetelä taikinalätty täytteineen lätsähti lattiaan.

Toinen putosi puoliksi uunin pohjalle, puoliksi kiven päälle, muodostaen kaksi pientä säälittävää kasaa.

Suunnilleen tässä kohtaa tapahtui seinän hakkaamista ja vessaan sulkeutumista.

Päätimme toimia vastoin ohjeita ja otimme kiven välissä pois ja asettelimme pizzan sen päälle ja vaivalloisesti nostimme kokonaisuuden uuniin. Tällä tavalla saatiin aikaan kypsä, melko hyvä pizza. Kokonaiskokemus oli silti niin traumaattinen, että ruoka ei meinannut maistua.

Sitten suunnilleen toisella tai kolmannella käyttökerralla pizzakivi halkesi. Käyttökelvottomaksi.

Kyseinen parisuhde muuten päättyi myös jokin aika sitten, enimmäkseen pizzakiveen liittymättömistä syistä.

Aina ei mene niin kuin Strömsössa, tosiaankaan.
Kyseisen lausahduksen kunniaksi lopuksi sille omistetusta facebook-ryhmästä täysin vailla lupaa napattu kuva, joka tuntui jotenkin lohduttavalta.

Alkuperäinen kuvateksti: "Espoolainen perheenäiti osaa kyllä tehdä sushia muttei keittää kananmunaa."

Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain kivasta.

Toukopiirakkaa

Tämän oli tarkoitus olla vappupostaus. Nyt en kuitenkaan enää kehtaa käyttää kyseistä otsaketta, joten menköön yleisenä toukoiluna ja ihan vain siitä ilosta, että piirakka on niin hyvää.

Tarkalleen ottaen parsa-pekonipiirakka, jonka ohjeen pelkäsin hukkuneen käpälistäni ikiajoiksi, kunnes neuvokas toveri Venla paljasti seuranneensa Eeva Kolun nyt jo kuopattua Voisilmäpeliä Google Readerin avustuksella, jolloin jokainen luettu teksti on jäänyt kätevästi talteen. (Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että minulla on tänäkin kesänä mahdollisuus Twin Peaks –kirsikkapiirakkaan! Oi onnea!)

En voi painottaa tätä kylliksi: minä en pidä aikuisten ruoista tai juomista. En oliiveista, en viinistä (etenkään punaisesta, hyi! (paitsi sangriassa, nam!)), en etanoista tai simpukoista – enkä parsasta. Noin. Nyt se on tunnustettu koko internetille. Minä en pidä parsasta.

Koitan kuitenkin toisinaan opetella käyttäytymään ikäni vaatimalla arvokkuudella, ja ymmärrettyäni viime kesänä kuohuviinin hienouden oli mielestäni tämän kevään tehtävä antaa parsalle mahdollisuus. Ja mikäpä olisikaan parempi keino kuin upottaa vanha viholliseni kermaan, pekoniin ja parmesaniin?

Huh tulipa paljon avautumista. Nyt vaikenen ja copypastetan:

(Eeva Kolun) Pekoni-parsapiiras




pohja:
100 g voita

2½ dl vehnäjauhoja
½ tl suolaa

2-3 rkl kylmää vettä

täyte:


puntti (vihreää) parsaa


1 paketti pekonia

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä
3 munaa

150 g ranskankermaa

1 dl kuohukermaa
1 dl juustoraastetta (esim. parmesan)
loraus tuoretta sitruunamehua
1 tl timjamia

suolaa
mustapippuria
(
valkopippuria

)

Valmista ensin pohja: ota voi hyvissä ajoin huoneenlämpöön. Sekoita jauhot ja suola. Leikkaa voi pieniksi kuutioiksi ja nypi se jauhojen joukkoon. Lisää sen jälkeen kylmää vettä sen verran, että voit muotoilla taikinasta jotakin palloa muistuttavaa. Älä lisää vettä yhtään enempää kuin taikinan saamiseksi kasaan on pakko. Painele taikina piirakkavuoan pohjalle. Paista pohjaa 200 asteessa 10-15 minuuttia.

Leikkaa parsojen varresta pari senttiä pois, jos varsi on puumainen. Silppua sipuli ja valkosipuli. Leikkaa pekoni paloiksi, ja ruskista pannulla. Siirrä odottamaan, ja kuullota sipuli ja valkosipuli pekonirasvassa.
Sekoita keskenään munat, ranskankerma, kerma, juustoraaste ja mausteet.

Ripottele pekoni ja sipuli esipaistetun pohjan päälle. Kaada päälle muna-kermaseos. Asettele lopuksi parsat päällimmäisiksi. Jos joudut leikkaamaan parsoja lyhyemmäksi, voit leikata ylimääräiset osat pieniksi paloiksi ja jemmata ne piirakan täytteeseen. Laita piiras takaisin 200-asteiseen uuniin n. 20-30 minuutiksi. Piiras on mielestäni parhaimmillaan, kun sen antaa jäähtyä ja vetäytyä ennen tarjoilemista.

End of copypaste: Koska joukossamme on myös pekonia syömättömiä henkilöitä, tein vapuksi toki kaksi piirakkaa, joista toisessa ei ollut pekonia tai pekonirasvaa. Hyvää niinkin.

Olen tosin samaa mieltä Venlan kanssa siitä, että syömisen kannalta olisi mukavampaa jos parsat olisivat pienempinä palasina.

Pinkki pasta

Keittiöhommissa ja muussa elämässä tykkään eniten k:lla alkavista juomista (kahvi, kuohuviini, keskikalja) – ja arkiruuasta. Kahvipostaus on listallani seuraavana; tänään tein ihan tavallista ruokaa, joskin pinkkiä. Puuhaan innosti blogitoveri Arlan sunnuntaikahviseuralainen, jonka raportoitiin arvelleen Sturenkadun Design Cafessa, että "Raisa varmaan arvostaisi tota vaaleanpunaista kattoa". (Vaaleanpunaisesta tykkääminen on yksi valheellisista tarinoista, joita kerron mieluusti itsestäni.)

Feta-punajuuripasta

kaksi kohtuukokoista punajuurta per syöjä
salottisipulia 
pari kolme valkosipulinkynttä
sitruunamehua
suolaa, mustapippuria
timjamia
100 grammaa fetajuustoa
tarjoiluun rucolaa

Raasta punajuuret. Kuullota silputut salottisipulit ja valkosipulinkynnet mieluusti voissa, tulee hyvä tekstuuri. Käytäthän isohkoa paistokasaria. Kääntele punajuuriraaste mukaan. Lisää pari ruokalusikallista sitruunamehua ja maun mukaan suolaa, sekoita hyvin. Voi laittaa puoli desiä vettä, vaikka kyllä juuresraasteestakin nestettä irtoaa. Hauduta raaste kypsäksi, eli pidä sitä liedellä noin vartti. Mausta kypsennyksen keskivaiheilla kuivatulla timjamilla ja mustapippurilla. Tarkista suola. Lisää valmiiseen lopputuotteeseen tuorebasilikasilppu ja kuutioitu fetajuusto.

Sekoita kypsennetyn pastan joukkoon. Syö samassa seurassa, jossa edellisenä sunnuntaina nautit ahvenia ja parsaa. Säilyy elämässä jonkinlainen perspektiivi.

Pasta-annos jäähtyy kätevästi ikkunalaudalla. Mättöruokaa, mutta minä en aina jaksa panostaa.

Unrequited Love

Sain tänään töissä niin pahaa tomaattikeittoa, että kotona oli pakko ottaa revanssi. Varsinaisesti uusintaottelu – vatsahaavojen balsamointiin tähtäävä hyvityskierros – käynnistyi jo ruokakaupassa, kun poistuin kalpeille tomaateille naureskellen yhdestä ydinkeskustan ketjuliikkeestä mennäkseni toiseen, pikkuisen punaisempien hedelmien tähden. Kuva Kampin K-kaupan sadosta alla. (Ja se lasitalon Herkkukellarin tomaattisoppa? Oli todennäköisesti Dolmion valmispastakastiketta.)

 Revanssisoppa ei ollut mikään uusi oivallus vaan Töölössä usein vieraileva luotettava ystävä. Lukijani, nyt tarkkana: jos en ole koskaan tarjonnut kodissani sinulle tomaatti-mascarponekeittoa, olet joko äitini, joka suhtautuu epäluuloisesti mascarponeen, tai sitten et ole koskaan käynyt luonani syömässä. Resepti ei ole keksimäni, olen napannut sen Pastanjauhantaa-blogista, jonka pitkään luulin olevan Suomen ainut ruokablogi. Saattoi se 2000-luvun puolivälissä tosin ollakin.

Tomaatti-mascarponekeiton idea on sen nopea ja lähes vaivaton valmistuminen. Vaikka yleensä aloitan myös sopankeittelyn kuullottamalla sipulit ja valkosipulit öljyssä (ja vielä useammin kuullottamalla ne voissa), tämän keiton kanssa olen tavannut antaa periksi ja vain nakella kaikki asiat kattilaan problematisoimatta myöskään sen suuremmin ainesosien keskinäistä järjestystä. Ja hei, nyt uudestaan tarkkana – kyseessä on arkisoppa, joten tomaattien kalttaamista ei edes ajatella. Reseptin kymmenes kohta: kalttaamattomista tomaateista ei ainakaan syyllistytä. Yhdestoista käsky: annoksen päälle tuoretta basilikaa ja mustapippuria myllystä.

Ystäväkeiton kanssa tykkään syödä avokadoa. Huolimatta siitä, että vihreä luottotoveri maistuu myös esimerkiksi päällä seisten, toimii se aivan erityisen hyvin semikirpakan tomaattisopan ohessa. Tänään panostin. Resepti alla. Sen keksin päästäni.


Katkaraputäytteiset avokadot

100 grammaa sulatettuja ja valutettuja katkarapuja 
100 grammaa kermaviiliä tai ranskankermaa
ruokalusikallinen lempimajoneesia
tuoretta tilliä saksittuna
lehtipersiljaa saksittuna
limemehua
pikkuisen suolaa
mustapippuria



Halkaise avokado ja valele puolikkaat lime- tai sitruunamehulla, ettei sisus tummu. Sekoita täytteen ainekset keskenään kulhossa. Ilmeisesti täytettyjä avokadoja valmistaa tahoillaan kaksi eri koulukuntaa: toiset kaapivat koko hedelmän kuoresta veke ja sekoittavat sen muun täytteen mukaan, kunnes täyttävät seoksella tyhjät kuoret. Me esteetikot pidämme avokadon kuoressaan ja lusikoimme täytteen siemeltä vapautuvaan koloon, koska se nyt vaan näyttää vähän nätimmältä. Paras täytemassa syntyy mielestäni Valion kevytranskankermasta (ainut käyttämäni kevyt-asia), sillä tuotteessa yhdistyvät kivasti kermaviilin (lohkeavaa, ei äärettömän tuhtia) ja ranskankerman (no, kermaista) parhaat puolet.

Ateria valmistetaan kuunnellen Lykke Litä. Hänen kappaleestaan saamme kätevästi myös otsikon blogipostaukseen. Se on laulu minusta ja avokadosta, tuosta loppumattoman ihailuni harmillisen vähäsanaisesta kohteesta.