Kesäleikkejä

Olen luonteeltani pessimisti. Tykkään murjottaa yksin pimeässä, sisällä. Silti minunkin on myönnettävä: onhan tämä Suomen kesä aika kiva. Karkasimme kavereiden kanssa viikonlopuksi mökille. Ympäristön, sään, seuran ja ruoan yhdistelmä oli niin idyllinen, että melkein nolottaa.

Ensinnäkin: vanhempani olivat rakentaneet mökille kasvihuoneen. Ja kuinka hienon sellaisen! 

Tuolla kasvoivat kohisten yrtit, mansikat, kesäkurpitsat ja pavut, chilit ja mitä niitä kaikkia olikaan. Perunamaakin on kuulemma suunnitteilla.

Lisäksi kesäruokahan nyt vaan on ihan parasta. Ruoanlaitto on helppoa, kun lempiraaka-aineet ovat sesongissa. Mökkipaikkakunnalla ne saa edullisimmin torilta. Ja ovat sanan varsinaisessa merkityksessä lähiruokaa, muutaman kilometrin säteeltä. 

Savitaipalelaisia mansikoita ja siikliä.

Mitä niistä raaka-aineista sitten tekisi? Yksi ehdotus: perunasalaatti. Meidän toveripiirissämme on vakiintuneet tavat viettää juhannusta. Se tarkoittaa sitä, että tehdään ruokaa.

Jokaiselle jaetaan juhannuksena vuosittain vaihtuva vastuualue ateriaan liittyen. Tänä vuonna minä muodostin yhden hengen ryhmän, joka vastasi gin toniceista ja perunasalaatista. Alla uusi kehitelmäni tälle vuodelle. (Kolme vuotta sitten tein pottusalaattia lohen ja wasabin kera)

Tofu-perunasalaatti avokadolla, mansikoilla ja syötävillä kukilla

(noin neljälle) 

700 grammaa uusia perunoita

2 pakettia valmiiksi marinoitua tofua 

2 avokadoa

pieni rasia suomalaisia mansikoita

1 tuore punainen chili

1 nippu kesäsipulia

yksi puska rucolaa 

kastike: desi oliiviöljyä, ruokalusikallinen dijon-sinappia, tuoreen sitruunan mehua ja  valkoviinietikkaa, loraus juoksevaa hunajaa

curryjauhetta, seesamiöljyä, suolaa, mustapippuria

koristeluun syötäviä kukkia ja minttua 

Huuhdo perunat huolellisesti kylmässä vedessä ja pilko palasiin. Hiero niihin oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria. Levitä perunat uuninpellille ja paahda noin 200 asteessa puolisen tuntia, tarkkaile väriä. 

Paahtamisen aikana pilko tofu ja chili. Lämmitä paistinpannulla oliivi- ja seesamiöljyä ja curryjauhetta. Kun pannu on kuuma, viskaa tofut sinne ja paista niihin rapea pinta. Alenna lämpöä ja lisää chilirouhe, hauduttele hetki. Sekoita kuumat tofut ja perunat isossa kulhossa tai muussa tarjoiluastiassa. 

Pilko avokadot, sipulit (myös varret) ja mansikat. Revi salaatti. Sekoita kastikkeen ainekset. Lisää kulhoon sipuli, avokado, rucola ja kastike, sekoita kunnolla. Lisää lopuksi mansikat ja kääntele varovasti sekaan, etteivät marjat värjää kaikkea. Koristele mintulla ja syötävillä kukilla. Esimerkiksi sarviapila on kaunis eikä myrkyllinen. Sitä voi nykyään poimia mm. K-marketin hevi-osastolta, kymmenen kappaleen paketeissa. 

Lopuksi kevennys! 

Joskus ruoalla leikkiminen saattaa huvittaa ihan oikeaa ruoanlaittoa enemmän. Alla taidonnäytteeni tältä saralta. 

Ruokaisaa kesää kaikille! 

Yksinäisyydestä

Viime aikoina olen parissa tilanteessa kipeästi huomannut, miten ruoka ei koskaan ole vain ruokaa. Syömisen erilaiset symboliarvot ulottuvat syvälle. Puhun nyt siitä, miten porukan ainoana vegaanina voi joskus olla vähän yksinäinen olo.

Pari esimerkkiä. 

Olimme vähän aikaa sitten perheen/suvun kanssa ulkomaanmatkalla. Eräänä iltana kokoonnuimme syömään ravintolaan, jonka juttu olivat pienet, jaettavat annokset. Niitä tilattiin monia erilaisia pitkältä listalta, ja hauskaa oli toki paitsi se, että sai maistaa niin montaa erilaista ruokaa, niin myös jakaminen ja ruoasta puhuminen. 

Paitsi jos ei voinut syödä niistä kuin ehkä yhtä tai kahta, koska kaikessa oli toki lihaa, kalaa, kermaa, juustoa ja voita. Huomasin olevani enimmäkseen hiljaa, vaikka minulle erikseen tehty ruoka olikin hyvää.  

Ulkomailla oli kevät. Ihmiset ottivat kuvia itsestään, minä taas niistä. 

Eilen illalla taas kotonani veli ja yksi toinen tyyppi katsoivat saunan jälkeen televisiosta Ramboa ja söivät jäätelöä. Ja puhuivat siitä miten hyvää se jäätelö on. Se oli ihan täydellinen jäätelönsyöntitilanne, ja ihan kamalasti olisi tehnyt mieli upottaa lusikka Ben & Jerry's -astiaan. En tehnyt niin, ja sitten jotenkin harmitti. Ei niinkään se, etten voinut syödä herkkuja. Vaan taas se erillisyys, etten voi jakaa tätä tilannetta ja asiaa.

Olisi helpompaa hengata sellaisessa porukassa, jossa olisi edes yksi toinen vegaani. Ja sanon "porukassa" sen takia, että tällaisia tunteita ei ainakaan minulle synny kahdenkeskisissä tilanteissa, vaan nimenomaan silloin, kun koen jääväni jonkun ryhmän ulkopuolelle.

En tarkoita syyllistää ketään - enkä sanoa että kenenkään edellä esitetyissä tilanteissa olisi pitänyt toimia mitenkään eri tavalla. Haluan vain ilmaista että tällainen tunne on olemassa ja todellinen. Ehkä totun siihen ajan mittaan, tai ehkä maailma muuttuu siten että kasvissyönnistä ja veganismista tulee normaalimpaa ja helpompaa. Tai sitten ei, mutta ehkä opin itse ainakin enemmän puhumaan tunteistani ja sikäli tulemaan toimeen niiden kanssa.

Vähän aikaa sitten sanoin eräässä keskustelussa, että kurjinta vegaanielämässä on joidenkin ihmisten nihkeä suhtautuminen (siis esimerkiksi ravintolahenkilökunnan yms), mutta ei se ole. Tämä on.

Lusikkaleipiä nimipäiville

Huomattiin Raisan kanssa vähän aikaa sitten, että eräällä toverillamme oli samalla viikolla nimipäivä. Saatiin ajatus: järjestetään yllätyksenä hänelle semmoiset oikein vanhanaikaiset nimipäivätkahvit. 

(Raisalla alkoi välittömästi soida päässä tämä kappale, minulla onneksi ei.)

Tiesin heti mitä haluan tehdä. Isoäitini, jolle ruoanlaittaminen on aivan yhtä tärkeää kuin se mielikuvissa yleensäkin isoäideille on, tekee muutaman asian paremmin kuin kukaan muu. Makeista leivonnaisista esimerkiksi herrasväenleivät ja lusikkaleivät. Minä halusin ehdottomasti kokeilla näistä jälkimmäisten tekemistä kahveillemme. 

Ongelma oli vaan siinä, että en tiennyt voiko lusikkaleipiä tehdä ilman oikeaa voita (#vegaanielämä). Eikö jokainen ruokaohje ennen vanhaan alkanut suunnillen niin että "Ota peltopyy" tai "Pese voi"? No, nykyajan versio on "Katso Googlesta".  Hain siis tietoa sanoilla vegaaniset lusikkaleivät ja bingo, päädyin tänne. Tuota ohjetta suunnilleen sitten noudatinkin, ja näistä tuli kyllä ihan superplusherkullisia. 

Harmi kyllä veljeni huudahti spontaanisti ne nähdessään, että kyseessä ovat latuska-, eivät lusikkaleivät. 

Suoraan puhumista arvostetaan mun mielestä nykyään ihan liikaa. 

Vegaaniset lusikkaleivät 

100 g kasvimargariinia

0,75 dl kookosöljyä
2 dl sokeria 
2 tl vaniljasokeria (ei mitään vaniliinia!)
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
4,5 dl vehnäjauhoja 
vadelmamarmeladia

Laita margariini ja kookosöljy kattilaan, kiehauta niin että margariini sulaa. Mittaa sokeri kulhoon ja kaada päälle sula rasva. Sekoita ja anna jäähtyä haaleaksi. Lisää kuivat aineet. Painele taikinaa pieni määrä kerrallaan teelusikan (huom! pesältään syvä mutta pieni lusikka, jos et välttämättä halua yhtä latuskoja kuin minulla!) pesään ja liu'uta leivinpaperin päälle pellille. Paista 200 asteessa 5-10 minuuttia, kunnes reunat saavat hiukan väriä. Ole tarkkana, palavat helposti. Levitä jäähtyneelle lusikkaleivälle marmeladia (tai hilloa. Ja pisteitä siitä, jos se on tehty omalta kesämökiltä poimituista vadelmista, niin kuin minulla. Kiitos vain taustajoukoille!) ja paina toinen puoli päälle. Voit pyöräyttää valmiit pikkuleivät hienossa sokerissa.

Konservatiivisten kahvien ideaan kuului myös se, että naiset leipoivat ja miehet tulivat valmiiseen pöytään. Raisa oli tehnyt vegaanista pullaa, sekin oli ihan törkeän hyvää. Nisutaikina oli valmistettu kookosmaitoon.

Meillä oli semmoinen käsitys, että entisajan kahveihin kuuluu myös jonkinlainen pullo – johonkin pöydän jalan viereen tai nurkan taakse sijoitettu. Näin nykyaikana kehdattiin nostaa meidän omat ihan näkyville. 

Joulupöydässä

Loppiainen on jo ohitettu, ja täällä jaaritellaan vielä joulusta! Ei voi mitään, näin se nyt on. 

Vietimme tänä vuonna aattoa kaveriporukalla. Pääosassa oli silti perinteisesti ruoanlaitto ja syöminen. Koska joukossamme ei ollut yhtään lihaa syövää tyyppiä, ei kinkkua kuitenkaan paistettu. Sen sijaan nautimme seuraavanlaisesta kattauksesta:

Pöydästä löytyy – jos aloitamme suunnilleen etualalta – salaatti paistetusta ruusukaalista, Raisan äidin valmistamat lanttu- ja porkkanalaatikot, rosmariinifoccacciaa, lehtikaalisipsejä, mummon kurkkuja, vegaanista bataattilaatikkoa, paahdettua kukkakaalia pähkinöiden ja avaruuspossun kera (ohje alla), sienisalaattia, silputtua punasipulia, avokado-päärynäsalaattia, Antin graavaamaa lohta ja saaristolaisleipää. Kaikki oli itse tehtyä, paitsi mainitut perinteisemmät laatikot siis äitivoimin. 

Aiemmin päivällä oli jo syöty vegaanista riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Ja joskus määrittelemättömän ajan päästä pääruoasta nautimme vielä jälkiruoaksi raakakakkua piparimuruilla. Juomiakin kului: valikoituja oluita, samppanjaa ja rieslingiä. Sekä kahvia ja konjakkiglögiä. 

En tiedä teistä, mutta minulla on usein joulupöydässä ollut semmoinen olo, että joo, onhan siinä pari asiaa mista tykkää, ja sitten paljon niitä, jotka pitää vaan perinteen vuoksi olla. Tai koska ne ovat jonkun muun lemppareita. Tässä töölöläisessä pöydässä tänä aattona saatoin nauttia siitä, että kaikki omaan ruokavaliooni sopivat asiat (siis vegaaniset) olivat juuri niitä, joita itse halusin syödä. 

Kauhea ähky siitä toki seurasikin. 

Suosikkini oli ehkä paahdettu kukkakaali chilipähkinöillä ja granaattiomenan siemenillä. Siinä oli niin mukavan jouluiset väritkin. 

Sen tein näin:

Otetaan kokonainen, kaunis ja kiinteä kukkakaali. Huuhdotaan ja kuivataan. Leikataan kanta irti ja paloitellaan sopiviin palasiin, ei liian pieniin. Palaset laitetaan kulhoon ja öljytään kevyesti. Maustetaan suolalla, mustapippurilla, kanelilla ja tuoreella rosmariinilla. Sitten uuninpellille, 200 astetta ja n. 20 minuuttia aikaa, tai kunnes kaali on sopivasti ruskistunut. Tätä odotellessä käsitellään pähkinät. Minä käytin kokonaisia pekaanipähkinöitä, jotka murskasin vähän pienempiin osiin. Pannulle hieman öljyä, siihen chilimurskaa ja hunajaa, kevyesti lämpöä. Pähkinät sekaan ja sekoitetaan, kunnes kaikkiin sattumiin on tarttunut tulinen ja makea tahma.

Kun kukkakaali on valmista, niin kauniissa tarjoiluastiassa voi pöyhiä sekaisin sen, pähkinät ja reilusti granaattiomenan siemeniä. Tarkista lopuksi vielä suola.

Omituisella kierteellä otettu kuva. Taisin olla nauttinut jo pari viinilasia.

Minua kiinnostaisi kovasti kuulla, mitä te lukijat söitte mieluiten tänä jouluna. Varsinkin erilaiset kasvis- ja vegaanivinkit voisi jakaa – välillä kun tuntuu, että joulussa on ruoan puolesta kysymys siitä, että mätetään mahdollisimman paljon eläinperäisiä juttuja napaan: kinkkua, pateita, kaloja, juustoja, suklaita. Vihreät kuulat pelastivat tämän oman ensimmäisen vegaanijouluni makeisten osalta. Ei siksi, että pitäisin niistä erityisen paljon, mutta sainpahan pitää kiinni edes jostakin perinteestä. 

Brownie eli ruskelo

Parisen vuotta sitten sain Arlan syntymäpäivillä syödäkseni parasta brownieta koskaan. Siis siihen astisessa elämässäni. Tuon maultaan jumalaisen ja ulkonäöltään vastaansanomattoman ruman herkun oli taikonut kasaan Antti, partajäbäksikin täällä blogissa nimitetty ystävämme. Kiitos siis hänelle, vaikka resepti alun perin olikin kekattu täältä sähköinternetistä ja toteutettu vain pienin muutoksin.

Onko kauniimpaa näkyä! hän kysyy, ja vastaa itse: no ei tasan ole. 

Minä tein tähän vielä omat viilaukseni, kuten aina teen. Ensinnäkin kaapissa sattui olemaan pähkinöitä kahta eri laatua, ja hetken mielijohteesta kippasin mukaan vielä vähän kookoshiutaleita sekä hyppysellisen Maldon-suolaa. Mmmmmm.

Öh, tuo valkoinen on siis sitä kookosta, ei suolaa...

Anttia on siis kiittäminen siitä, että päädyin brownien äärelle. Mutta ylilahjakkaan kaveripiirimme ansiot eivät suinkaan lopu siihen. Pauli, tuo ystäväporukkamme alati tuohtunut kielinero, on keksinyt brownielle suomenkielisen nimen, jonka rinnalla kaiken maailman nyhtöpossutkin kalpenevat!¹

Brownie on nimittäin suomeksi tietenkin RUSKELO. 

Tässä ohje. Se on puolikkaan pellin kokoiselle uunivuoalle, eli jos haluat tehdä koko pellillisen, ja miksi et haluaisi, tuplaa määrät. Siitä vaan. Ruskelo kestää hyvin pakastustakin.

Huom! Jos olet allerginen pähkinöille, niin olen kerran onnistuneesti korvannut ne vaahtokarkeilla. Pähkinöiden lajia voi myös vaihdella sen mukaan, mitä kaapista löytyy. Voisin kuvitella että cashew- tai pistaasipähkinät toimisivat myös todella hyvin. Mikseivät jopa suolapähkinät pienissä määrissä! Sitten ylimääräisen suolan voisi kyllä jättää pois.

200 g voita
200 g tummaa suklaata
2 dl vehnäjauhoja
1 dl kaakaojauhetta
100 g maitosuklaata
50 g hasselpähkinöitä (rouhittuna puolikkaksi)
50 g saksanpähkinöitä (sama homma)
2 rkl kookoshiutaleita (ja vähän lisää sitten päälle)
1 rkl isorakeista hyvää suolaa
3 kpl kananmunia
3 dl sokeria

Vuoraa halkaisijaltaan 20 cm:n vuoka leivinpaperilla ja laita uuni lämpiämään 175 asteeseen.

Sulata paloiteltu tumma suklaa ja voi vesihauteessa. Sekoita, kunnes seos on tasaista. Paloittele maitosuklaa ja rouhi hasselpähkinöistä sopivan kokoisia.

Vaahdota munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Kaada hieman jäähtynyt suklaa-voiseos munavaahdon sekaan ja kääntele sekaisin varovaisesti. Sekoita keskenään jauhot ja kaakaojauhe, siivilöi suklaaseokseen ja sekoita tasaiseksi. Sekoita mahdollisimman vähän. Kääntele sekaan lopuksi paloitellut suklaat, pähkinät ja kookoshiutaleet. Kaada taikina vuokaan ja ripottele päälle vielä suola ja hiukan lisää kookoshiutaleita. Paista uunissa puoli tuntia. Älä ylitä paistoaikaa! Ruskelo saa jäädä sisältä hieman tahmeaksi, niin, että hammastikkuun tarttuu hieman taikinaa.

Anna jäähtyä ja tarjoile maltillisen kokoisissa paloissa. Toimii sellaisenaan (erityisesti vahvan kahvin kera) tai vaikka jäätelön ja vadelmien kanssa.

Koristeena mintunlehti parvekkeelta.

¹ Oikeasti minusta nyhtöpossu (alkukielellä siis pulled pork) on nerokas ilmaus. Olemme tosin kehitelleet sille myös synonyymeja. Esimerkiksi vetosika toimisi hieman, hmm, rouheammassa diskurssissa. 

Tunnelmia ravintolapäivästä

Huh, olipa se ! Olimme Sushikoira-porukan kanssa sitä mieltä, että ensikertalaisiksi selvisimme oikein hyvin: asiakkaita riitti, ruokaa kehuttiin eivätkä tilaukset menneet sekaisin. Kauhea kiire oli melkein koko sen kolme tuntia, mitä mestaa pidimme auki. Ja tietysti sitä ennenkin. Riisikattilat alkoivat porisemaan aamuyhdeksältä, vaikka ravintolamme avautui vasta iltapäivällä.

Tässä interiööriä ennen avaamista. Oli hauskaa miten "ravintolamaisen" työhuoneesta sai pienillä muutoksilla: radiosta kivaa jazzia soimaan, pöytien järjestely, soijapullot, Raisan lähikaupasta hakemat kukat. (Itseasiassa vain yksi iso kukka, josta saksittiin hieman joka pöytään.) 

Granitista ostetulla tussilla voi kirjoittaa ikkunaan ja sitten vain pyyhkiä tekstin pois. Kätsää. 

Siitä se lähtee! Linssikeittoveli pyöritteli iltapäivän aikana varmaan yli viisikymmentä lohimakirullaa - josta nopealla laskutoimituksella saadaan vajaa 500 makin palasta. Ahkeraa!

Työhuoneen liitutauluseinä pääsi hyvään käyttöön. 

Vaikka kaikki meni enimmäkseen oikein hyvin, olisi tietysti jotain voinut tehdä vielä paremmin. Ensi kerralla sitten! 

1) Olimme varanneet yhden tyypin ottamaan tilauksia ja rahastamaan, toisen tarjoilemaan pöytiin ja kaksi keittiöön. Olisi kuitenkin ollut hyvä vielä lisätä keittiötyövoimaa yhdellä henkilöllä, joka olisi voinut keskittyä nigirien tekoon. 

2) Makirullia olisi voinut pyörittää varastoon vähän enemmän. Näin oli tarkoituskin, mutta ihmiset alkoivat kärkkyä ruokaa jo puoli tuntia ennen ravintolan virallista avaamisaikaa, emmekä malttaneet pitää heitä odottamassa kovin kauaa, kun kaikki oli periaatteessa valmista.

3) Yllä kuvattu hätäily kuitenkin johti siihen, että kun ruuhkahuippu iski, odotusajat venyivät ja jouduimme käännyttämään asiakkaita pois. Voi mikä sääli! Loppua kohden tahti kyllä rauhoittui ja ihmiset saivat sushinsa nopeammin. 

4)  Ruokaa oli hankittu noin sadan hengen ruokkimiseen. Siihen ne olisivat varmaan riittäneetkin, mutta aika ja työvoima eivät. Aineksia jäi siis yli, mutta toisaalta, nyt ne pääsee hyödyntämään omassa keittiössä. 

Taloudellisesti pääsimme omillemme ja saimme hippusen voittoakin. Hyvä kokemus, ehkä ensi vuonna uudestaan! Ja jos varaisi enemmän ihmisiä töihin, niin ehtisi vähän enemmän rupatellakin asiakkaiden kanssa...Kiitos kovasti kaikille teille, jotka tulitte paikalle!

Lopuksi salakuva asiakasvirrasta: 

Tämän ja ikkunakuvan otti Erkka. 

Kaupallinen tiedote

Heippa! Viikonloppuna on taas Ravintolapäivän aika. Blogikollektiivimme (vahvistettuna linssikeitto-veljellä) osallistuu ensimmäistä kertaa – siis tiskin toisella puolella. Syömässä olemme käyneet ennenkin, mutta nyt otamme veitset omiin pikku kätösiin.

Joitakin kuukausia sitten olimme porukalla syömässä sushia, kuten meillä on usein tapana tehdä. Samalla kerrottiin huonoja vitsejä (niinkin tehdään aika usein). Jotenkin, muistaakseni Susikoira Roi-vitsien kautta, päädyttiin heittämään läppää kuvitteellisesta sushikoirasta, joka valmistaisi maailman parasta sushia. Koska Arla on monilahjakkuus, alkoi hän pian tämän jälkeen piirtää läpän pohjalta sarjakuvaa, jonka pääosassa seikkailee kukapa muukaan kuin SUSHIKOIRA.

Me muut pidimme tätä niin vaikuttavana, että päätimme perustaa samalla teemalla ravintolan. Ainakin päiväksi.

Tässä harjoitellaan ahkerasti tositoimia varten! 

Tervetuloa siis sunnuntaina Vallilaan, jossa työhuonekollektiivimme tiloihin pystytetään pop up -sushibaari. Lisätietoja löytää tapahtuman facebook-eventistä. (Siellä voi lukea myös Sushikoira-sarjakuvan kolme ensimmäistä sivua!) Toivottavasti nähdään makien, nigirien ja muiden herkkujen äärellä!

© Arla

Terveisiä mökiltä, eli ulkoruokailun ihanuudesta

Käytiin porukalla mökkeilemässä. Olipa se kivaa, ja tietysti varsinkin syöminen! 

Kesällä sitä arvostaa perusasioita. 

 Myös juomissa. 

Ruoista luonnon helmassa maistuivat grilliherkkujen lisäksi varsinkin kasvikset. Niistä esimerkkinä tämä mainio salaatti, jonka improvisoimme Raisan kanssa edellisen päivän jämäperunoiden pohjalta.

Mansikkainen perunasalaatti

(noin neljälle) 

12 keitettyä uutta perunaa

puolitoista rasiaa mansikoita

kolme pakettia halloumia (olivat pieniä)

yksi tuore punainen chili (ei kovin tulinen) 

valtavasti tuoretta basilikaa ja minttua 

öljyä ja sitruunaa

suolaa ja mustapippuria

Palastele & paista erikseen halloumi ja perunat, paloittele mansikat. Riivi yrtit silpuksi, ja leikkaa chili niin pieneksi hakkeeksi kuin  mahdollista. Sekoita ensin perunat, chili, yrtit ja suurin osa halloumista kulhossa, lisää sekaan vähän öljyä ja sitruunaa sekä mausteita. Kääntele sitten varovasti mansikat sekaan, ne nimittäin helposti värjäävät koko ruoan vaaleanpunaiseksi mössöksi. Lisää päälle hienoimmat hallouminpalat ja vielä vähän lisää yrttejä. Anna jäähtyä hetken, syö auringossa. 

Vartaisiin taas pujotettiin bataattia (kannattaa keittää kuutioita etukäteen noin 10 minuuttia, jotta kypsyvät muiden asioiden kanssa yhtä aikaa), paprikaa, kesäkurpitsaa, kirsikkatomaatteja, sieniä, halloumia sekä kullekin ruokavalion mukaan kanaa taikka tofua. Suurin osa asioista oli marinoitu seoksessa, josta löytyi ainakin öljyä, valkosipulia, tuoretta chiliä, soijaa, sitruunankuorta, limeä, hunajaa ja mustapippuria. Hauskaa on, kun jokainen voi itse koota oman vartaansa ja paistaa sen. Parhaasta paikasta hiilloksen päällä voi toki tulla vähän kiistaa...

Lappeenrantaan suuntautuneelta päiväretkeltä saatiin tuliaisiksi isoisäni itse samana päivänä kalastamat kuha ja hauki. Valikoimaa täydennettiin vielä muutamalla kaupan siialla, ja sitten otettiin käyttöön savustuspönttö. Pari sokeripalaa tekee kaloihin hienon ruskean värin, kuten alla olevasta kuvasta voi havaita. Varsinkin kuha oli tosi hyvää. 

Savukalojen lisäksi viimeisen illan juhla-aterialla nautittiin nuotiolla grillattuja lampaankyljyksiä, perunoita, salaattia sekä tsatsikia. Kaikki oli kaunista ja maistui hyvältä suussa. Vielä paremmalta toki, kun syötiin tovereiden kera pihalla, keskellä ihaninta suvea. Oi kesä, oi kausivihannekset, oi avotuli, oi voi, oi suola, oi yrttimaa, aurinko ja ystävät, oi ihan yleisesti.  

Tuskin kuitenkaan poliittisen kantani väri

Pitkä pimeä talvi on takana. Palasin patain & kattilain ääreen.

Moi.

Vihreä alkuruokakomboehdotus vaikka vappuvieraille tarjottavaksi: parsa-tofusalaatti ja herne-rucolakeitto.

Parsa-tofusalaatti (vas.) & kuppi herne-rucolasoppaa (oik.).

Salaatin ohje löytyy uusimmasta Glorian Ruoka & Viini -lehdestä. Valmistin sitä äsken, oli helppoa, huokeaa ja hyvää.

Herne-rucolakeittoa sen sijaan tunnutaan nyt tarjottavan kaikkialla. Meilläkin viime viikolla, kun kävi kavereita ruokapöydässä. Antti teki sitä, näin:

2 salottisipulia

2 rkl oliiviöljyä

2 rkl vehnäjauhoja

2 pussia pakasteherneitä (pian saa tuoreita!)

litra kasvislientä

2 ruukkua villirucolaa

150 g sulatejuustoa

pari ruokalusikallista sitruunamehua

suolaa

rouhittua mustapippuria

Hienonna kuorittu sipuli, kuullota öljyssä kattilassa. Sekoita joukkoon jauhot. Lisää herneet ja kasvisliemi, anna porista hissuksiin kunnes herneet ovat kypsiä. Lisää rucola. Soseuta sauvasekoittimella. Mausta pippurilla ja suolalla. Tarjoile paahdettujen seesaminsiementen ja parmesaanilastujen kera.

Yrttiset pääsivät viettämään sunnuntaita ikkunalaudalle.

Suuri munantyhjennys

Toisinaan ryhdyn itsetuhoisiin projekteihin. Näin myös tänä pääsiäisenä.

Kaikki alkoi Kivistön Brownie-munista. Ajatukseni: Onpa kiva! Onkohan tuossa paljon hommaa? Ei saatana tuossa on paljon hommaa.

Mutta onpa kiva!

Olimme sopineet syövämme Venlan luona esipääsiäisaterian torstaina, ja itsetuhoisuuden huuruissani nimitin itseni jälkiruokavastaavaksi.

Keskiviikkoiltana kävin siis kaupassa ja ryhdyin hommiin. Tavoite: yhdeksän tyhjää, puhdasta munaa.

Ensin munan leveämpään päähän tehdään pieni reikä. Käytin tähän tarkoitukseen ratkojaa, mutta epäilemättä muutkin pienet ja terävät asiat käyvät. Sitten lähdin laajentamaan koloa viinipullonavaajalla varovasti, kunnes reikä oli sen kokoinen, että pystyin murtamaan reunoista pieniä palasia sormin. Tässä vaiheessa kävi ilmi luomumunien erinomaisuus vapaiden kanojen muniin verrattuna, sillä luomun kovempi kuori takasi huomattavasti turvallisemman murto-operaation.

Nakerrettuani reiän tarpeeksi suureksi tyhjensin munan kulhoon. Ja nyt olisi hyvä hetki pysähtyä pohtimaan kuoreen sijoitettavaa kakkutaikinaa ottamalla erikseen siihen tarvittavat munat. Itse en tällaiseen kauaskantoiseen ajatteluun kyennyt, vaan pullauttelin kaikki yhdeksän samaan kippoon.

Tyhjennetyt kuoret upotin sitten suolaliuokseen, joka koostui puolestatoista litrasta kuumaa vettä ja noin kahdesta desistä suolaa. Sielläpä sitten loikoilivat tunnin ajan. Siinä odotellessani keskityin onnittelemaan itseäni sitä, että pahin on nyt epäilemättä ohi.

Sitten vain kalvot pois ja munat kuivumaan.

Käytännössä: puolitoista tuntia munien sisäseinämien hinkkaamista sormella. Tänä aikana ehti muuten keksimään aika monta pikkutuhmaa ja muutaman puolirivonkin vitsintyngän.

Mutta sen jälkeen: kuoret huuhdellaan ja nostetaan alassuin talouspaperin päälle kuivumaan. Onnitellaan itseä siitä, että pahin on nyt epäilemättä ohi. Mennään nukkumaan.

Herätään ihan liian aikaisin koska on nähty munantäyteisiä painajaisia.

Öljytään kuoret rypsiöljyllä, nostetaan valumaan talouspaperin päälle. Tehdään kakkutaikina. Oma valintani oli tahmea lemppari.

Koska munat on saatava pysymään pystyssä paistamisen ajan rakensin munille foliosta söpöt pienet kupit, jotka sitten asettelin söpösti pyöreän kakkuvuoan reunoille. Keskelle askartelin samaten foliosta rinkulan pitämään kupposia paikoillaan. Rakennelma näytti esikouluikäisten avaruusfanien luovalta projektilta ja toimi täydellisesti.

Varmistettuani munien tukevuuden lapoin taikinan minigrip-pussiin, jonka kulmaan leikkasin pienen reiän. Tällä pursottelin sitten kuoret vähän vajaa täyteen, siivosin pahimmat sotkut kuorten päältä ja lykkäsin vuoan uuniin. Paistoin parikymmentä minuuttia. Munakakkujen jäähdyttyä tarpeeksi nostin ne jääkaappiin vetäytymään.

Illallisajan lähestyessä pakkasin kakut munakennoon avoin pää alaspäin ja kannoin ne Venlalle kaikin puolin tyytyväisenä itseeni.

Munat ylhäältä.

Muna alhaalta.

Söimme lohipiirasta ja salaatteja ja odotin jälkiruoan vuoroa malttamattomana. Vaan kuinkas sitten kävikään.

 

Pirulaiset eivät tahtoneet irrota kuoristaan.

E päätyi syömään kuorimössöä pöydältä.

Hauskaa kyllä, mutta vaivannäköön suhteutettuna suuhun päätyi turhan vähän kakkua. Onneksi olin tehnyt taikinaa kaksinkertaisen annoksen ja paistanut loput perinteisemmässä muotissa, joten pienten logististen järjestelyjen jälkeen saimme kuin saimmekin kuoretonta kakkua.

Vähäsen silti katkeroitti, kun AB lähetti yöllä kuvan täydellisesti kuoritusta suklaapallerosta. Aamun tullen jäljelle jääneeseen yksinäiseen munaan kohdistuikin melkoisesti paineita.

Ja kas, tällä kertaa kuoret lähtivätkin hienoina isoina palasina.

Kissaakin kiinnosti.

Vannoin kaksi päivää, että tähän hommaan en kyllä ala enää ikinä, naurettavaa näpertelyä ja mitä varten? Ei sitten niin mitään!

Mutta jos nyt kuitenkin joskus vielä alkaisin, tai joku muu, niin: munankuoreen ei voi tehdä tahmeita asioita. Pitää siis joko valita kuivempi kakku tai sitten vain paistaa kauemmin. Ja antaa vetäytyä yön yli.

Syksyn makuja, osa 1

(Ei, vieläkään ei punajuuririsottoa, vaikka viime postauksen jälkeen olenkin edistänyt asiaa esimerkiksi hankkiutumalla Aleksin ja Arlan risottokouluun.)

Kauden makuja tarjoillaan nyt pullosta. Maistelimme viime viikonloppuna Antin ja Erkan kanssa kolmea vadelmaolutta Antin leipoman omenapiirakan ohessa. Vadelmaolutta omenapiirakalle, kysyi Arla. Vastaan: juu, mitä tahansa olutta ja koska vain. Sitä paitsi makeahko juoma sopi erittäin hyvin happamanmakealle piirakalle.

Ja sama miehen sanoin (asiasanat alleviivattu). "Koska vadelmaolut on makeaa, niin juoman kontaktipinta omenapiirakan kanssa kasvaa, ne puhuu ikään kuin samaa kieltä siinä makeudessaan", sanoi Antti Bee äsken kysyessäni, että miksi hitossa me muuten juotiinkaan vadelmaolutta omenapiirakan kanssa.

Voidaan siis hyvillä mielin luovuttaa puheenvuoro kokonaan hänelle.

Belgian Framboises 3,5% (Lefebvre)
Hintaa 0,33 litran pullolla noin 4 euroa

"Marjamehumainen, makea, maussa ei syvyyttä. Ei pettymys mutta yhdentekevä; kuumana kesäpäivänä joisin."

Framboise Boon 5% (Brouwerij Boon N.V.)
Hintaa 0,375 litran pullolla noin 6 euroa

"Hillitön kuohu, hölskyi ehkä kassissa. Ripaus kirsikkaa tekee happamaksi. Maistuu lambic-hiivalle. Koko pullo panisi irvistämään, mutta kyllä tätä desin naukkailee. Väri kuin verta, sakeaa."

Bacchus Frambozenbier 5% (Van Honsebrouck)
Hintaa 0,375 litran pullolla noin 6 euroa

 "Väri hämmentävän kokismainen, rusehtava. Juomassa on käytetty steviaa tuomaan jonkinlaista runkoa tai täyteläisyyttä ilman äitelyyttä. Se nyt ei kuitenkaan tee juomasta maailman herkullisinta. Vähähappoinen."

Raisa haluaa lisätä: söpö pullo, jonka irrallisen käärepaperin voi näin lama-aikana käyttää ystävän syntymäpäivälahjan paketointiin.

 
Mikään kolmesta testioluesta ei täydellisesti tyydyttänyt vaativaa maistajaamme. Jos olisi pakko (ja nyt oli), hän valitsisi voittajaksi ensimmäisen eli halvimman.

Kesän vadelmasato on näin ollen juotu, eikä mistään ihme säilömisestä tarvitse enempää murehtia. Seuraavassa postauksessa tuhoan kesän puolukkasaaliin. Sitä en kaatanut suorilta kurkkuuni vaan upotin ensin tuorejuustoon.

Punaisen vuoren piiras

Asuin viime vuonna muutamia kuukausia Punavuoressa, putkiremonttievakossa. Noin ylipäätään putkiremontit eivät ole mitään mukavia juttuja, mutta tämä nimenomainen yksilö sai aikaan sen, että pääsin kokeilemaan yhteisasumista muutamien parhaiden ystävieni kanssa. Asuimme neljään henkeen kuuman kesän ihan Koffin puiston laidalla, ja se oli hienoa se! Aamiainen nautittiin ainakin kerran piknik-muodossa puistossa, ja muutenkin siellä tuli makailtua ja juotua kaljaa (mitä tätä kaunistelemaan). Voi Koffari, kaipaan sinussa kaikkea, paitsi sitä kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja känniääliöt huusivat koko yön ikkunani alla. Tai sitä, kun kerran oikaisin yöllä puiston poikki kotiin ja jouduin sadettimien uhriksi...

No niin.

Kun tuli aika palata remontoituun kotiin, halusin tehdä viimeisenä iltana ennen muuttoa asuinkumppaneille jotain hyvää. Leivontaprosessi on häipynyt mielestäni, mutta lopputulos oli vadelma-omarkarkkipiiras, ja se oli (anteeksi omakehu) ihan törkeän hyvää. Tuhottiin noin minuuteissa siitä hetkestä, kun se asetettiin tarjolle toveri Raisan ja Antin huoneen pöydälle.

Nyt, vuoden jälkeen, oli aika palata piiraan äärelle. Koska aina on varaa parantaa, päätin tehdä jatkokehitelmän. Vadelman ja Omar-karkin yhdistelmä on aika makea, joten ajattelin että niiden kaveriksi voisi lisätä muutamia kirpeitä karpaloita. Karpalothan yleensä tarjotaan kinuskikastikkeen kanssa, joten pakko niiden on kermakaramellien kanssakin sopia, eikö?

Toinen pieni muutos minkä tein, oli se, että juuri ennen uuniin laittoa ripottelin piiraan päälle muutamia Maldon-suolakiteitä. Tämä siksi, että olen oppinut himoitsemaan suolasuklaata. Rakastan sitä kun enimmäkseen makean asian joukossa on pieni, suolainen terä.

Tuli aika hyvää, tälläkin kertaa. En voi kuin suositella.

Marja-karamellipiirakka

eli Punaisen vuoren piiras

Piiraan voi koristella mintunlehdillä. (Niin kuin minkä vain)

Pohja:
 125g voita
1 dl sokeria
1 muna
1 dl maitoa
3,5 dl vehnäjauhoa
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
4 dl vadelmia
1 dl karpaloita
10 Omar-karkkia
1 tlk smetanaa
1 muna 
0,5 dl fariinisokeria (tai muuta ruskeaa sokeria)
ripaus isorakeista ja hyvälaatuista suolaa

Hiero voi ja sokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon muna. Lisää jauhot ja leivinjauhe vuorotellen maidon kanssa taikinaan. Vuoraa vuoka taikinalla. Tästä riittää yhteen pyöreään vuokaan (halkaisija 28 cm) tai sitten voit tehdä niin kuin minä tällä kertaa, eli paistaa minivuoalla kolme pientä piirasta. Näyttävät söpöiltä. 
Sekoita smetana, muna ja sokeri. Levitä puolet seoksesta taikinan päälle vuokaan. Pilko omarkarkit ja pienennä tarvittaessa vadelmia. Levitä karkit ja marjat tasaisesti vuokaan. Lapa lopu smetanaseos päälle, ripottele päälle hiukkasen suolaa ja paista noin puoli tuntia uunin alatasolla 200 asteessa. Siivilöi jäähtyneen piiraan päälle tomusokeria.

Loppuun vielä kiitokset viime kesään ja piiraan syntyyn vaikuttaneille tahoille. Kiitos siis Raisa, Antti, Antin farkkushortsit, Teo, Horsefeissi, Anna, Purtsi, Lupolon lounaat, ahdistavat pihatalkoot, Ahven, runoskene, NVL, muutkin - tiedätte kyllä keitä olette - koko Punavuori.

Puistossa ilta viilenee

Myös juhannuksen jälkeen on syöty. Blogihiljaisuudesta huolimatta.

Viikko sitten teimme sen puistossa kymmeneen pekkaan: toverit T ja J tarttuivat taloudelleni kuuluvaan Ikea-pöytään. Minä nappasin kiinni yhdestä valkoisesta pinnatuolijäljitelmästä. Partajeppe pakkasi kassiin lautasia ja ruokailuvälineitä. Kamat kannettiin Töölön parhaaseen, usein unohtuvaan paikkaan: Sibeliuspuistoon. (Ei monumentin nurkalle vaan vähän edemmäs: näköalana oli rantaviiva ja kahvila Regatta.)

Kyllä: katoimme puiden katveeseen kymmenelle hengelle. Jokainen toi oman tuolin, lautasen, lasin, skumppalasin ja aterimet sekä etukäteen sovittua ja valmistettua ruokaa tai juomaa kaikille. Joukostamme löytyi myös kukka-asetelmavastaava, pöytäliinavastaava ja kynttilävastaava.

Ihanaa. Kaunista. Ihanaa.

Mitä syötiin? Ei mitään ihmeellistä, oli diili. Mutta kappas, elämässä tulee vastaan hetkiä, joina istuu pöydän ääressä hämärtyvässä puistossa ja nokan edessä liekitetään crème brûléeta.


Aterian päättänyttä paahtovanukasta edelsi:
Gazpacho ja krutongit (kuvassa)
Leipä ja voi
Vihersalaatti taivaallisella sinappikastikkeella
Marinoidut kasvikset
Lohi-perunasalaatti wasabiranskankermalla
Juustolautanen ynnä keksit ja lakkahillo
  
Laseissa helmeili seljankukkaisen alkudrinkin jälkeen suurinpiirtein tässä järjestyksessä skumppaa, samppanjaa, valkkaria, Stolichnayaa ja punaviiniä.

Tämän kokemuksen perusteella lausun painokkaasti: hyvät ihmiset, ruokailkaa enemmän kaikenmaailman puistoissa!

 

Kuvat otti Jussi Välipirtti.