29.4.2012

Kuhasta juustolla

Hei kaikki marsupilamit. Anteeksi, että olen myöhässä.

Minun nimeni on Arla ja minulla on (jälleen kerran) jääkaapissani puolen kilon möntti italialaista luomuparmesania. En pyytänyt sitä, oikeastaan en edes halunnut sitä, mutta siellä se nyt on. Ja olisihan siitä ihan kiva saada käytettyä edes puolet ennen homehtumista.

Meillä on siis syöty jonkin verran parmesania sisältäviä ruokia viime aikoina. Vuosipäivä ei tehnyt tässä suhteessa poikkeusta: sen verran kuitenkin panostin parisuhteeseeni, että hain Mustastapekasta puolen kilon juuston kaveriksi puoli kiloa kuhaa.

Kokemukseni valkoisen kalan valmistuksen ihmeellisessä maailmassa ovat lähestulkoon neitseelliset, joten mistään (parmesania) erikoisemmasta kikkailusta ei tälläkään kertaa ole kyse. Kuten aina: fileiden päälle sitruunamehua, suolaa ja pippuria, pannulle voita ja kala päälle.

Jännittävä osuus seuraa tässä: käännettyäni fileen toisenkin puolen paistumaan ripottelin jo kullanruskeaksi ihanuudeksi muuntuneen puolen pinnalle – tadaa! – parmesania. Vaikutus makuelämykseen oli kylläkin häviävän pieni, joten mitä ilmeisimmin avokätisyys olisi tässä ihan kiitettävä ominaisuus.

Lisukkeeksi askartelimme salaatin omenasta, saksanpähkinöistä, parista erilaisesta salaattilajikkeesta, kurkusta – ja parmesanista. Kaiken yhteen sitovaksi (lue: kaiken päälle kaadettavaksi) elementiksi muodostui turkkilaisen jugurtin ympärille kehittynyt kastike: sitruunamehua, pippuria, balsamicoa ja soijaa (ei parmesania!).

Oli se ihan hyvää.

28.4.2012

Parsaa Lasipalatsissa

Elämässä pitää olla perinteitä. Minulla ja ystävälläni J:llä on ollut erittäin hieno perinne jo muutaman vuoden. Käymme ravintola Lasipalatsissa syömässä parsaa, heti kun sitä siellä aletaan tarjota. Parsasta ovat viime aikoina kirjoittaneet kaikki itseään kunnioittavat ruokabloggaajat, eikä minulla sinänsä ole mihinkään mitään kovin uutta lisättävää niinhän se on että parsa on erinomaisen hyvää juuri siksikin, että se symboloi niin vahvasti kevättä.

Ensimmäinen parsa-ateria tänä vuonna tuli nautittua minimalistiseen henkeen: puntti vihreää parsaa kattilaan, sopivan ajan kuluttua sieltä pois ja päälle voisulaa, sitruunaa ja suolaa. Pieni taivas.

Mutta minimalismista johonkin aivan muuhun. Päätimme Lasipalatsissa tilata kokonaiset parsa-menut.

Ensimmäisenä tarjoiltiin parsaa, kylmäsavustettua lohta ja korvasienimuhennosta. Oi nam. Tässä vaiheessa korvasienet sekoittivat minut niin, etten vielä muistanut taas siirtyneeni siihen elämäntapaan, jossa ruoka valokuvataan ennen syömistä. Mutta! Seuraavana olikin vuorossa parsarisottoa, ja tadaa! Kehtasin kaivaa puhelimeni esiin kuvausta varten, vaikka kyllä se nololta keskellä hienoa ravintolaa tuntuu.

Mitä risottoon tulee, niin se oli positiivinen yllätys. En suorastaan ole risotto-ihmisiä. Jostain syystä se tuntuu minusta aina ankealta, vaikka mukaan olisi mätetty kuinka paljon kermaa, voita ja parmesaania tahansa (Sen sijaan paella tuntuu aina hauskalta ajatukselta. Ehkä ongelma on risoton tietty puuromaisuus). Mutta tämä oli, noh, hyvää. Lisäksi annos oli mukavan pieni, vaikka sitä ei tuosta kuvasta ehkä tajua. Mutta risotossa oli mukava suutuntuma, sitruunainen terä ja parsan palasia oli mukana paljon. Lisukkeet, rucola ja leipäjuusto, olivat Lasipalatsin perinteisen ja modernia yhdistävän linjan mukaisia ja minusta hauskoja. Mukana oli myös aivan ohuita retiisin paloja. Hyviä tekstuureja.

Seuraavaksi parsaa (kaikki tarjottu parsa oli muuten valkoista mikä oli vähän tylsää, pidän itse enemmän vihreästä. Mutta kai valkoinen on olevinaan hienompaa?), muikunmätiä ja hollandaisekastiketta, josta J totesi, että se oli melkein yhtä hyvää kuin parsa hollandaisekastikkeella. Ja joo: mäti on toki hyvää mutta jotenkin se oli tässä vähän irrallinen komponentti. Sitäpaitsi se jotenkin levisi ihan täysin kastikkeen sekaan ja sitä piti metsästää lautaselta.

Näyttäkö kenestäkään muusta tämä annos muuten aika härskiltä? Toki parsan fallosmainen ulkonäkö sopii sekin hyvin yhteen kevään symboliikan kanssa: heräävä luonto, uusi elämä ja ja niin edelleen...

Sitten pääruokaan, joka oli pariloitua kampasimpukkaa ja kuhaa sekä tryffelimaustettua parsakastiketta. En ole varma kuinka paljon kastikkeessa maistui tryffeli tai parsa, mutta kuha oli erinomaista ja kampasimpukoissakin oli mukavan rapsakka paistopinta. En minä silti ihan tajua sitä hössötystä kampasimpukoista - sinisimpukoissa on mielestäni paljon enemmän makua. Mutta kivojahan ne ovat. Tuolla kuhan alla toki piilottelee vielä viimeinen kasa parsaa. (Oikeesti: tässä kohtaa olisi ollut oikein hauskaa vaihtelua se vihreä parsa. Mutta ei.)

Toimivan pääruoan jälkeen olin jo ihan täynnä, ja ehkä se vaikutti siihen, että jälkiruoka tuntui menun heikoimmalta lenkiltä. Taustaksi voi sanoa, että en kyllä ihan kauheasti pidä ylipäätään tyrnistä. Tarjolla oli siis tyrni-tuorejuustoleivos ja paahdettua valkosuklaata ja mansikkaa.

Leivos oli aika tavanomainen, ei mitään erityistä. Tuo valkoinen jäätelön näköinen kasa on sitä paahdettua valkosuklaata. Ei kyllä tuntunut millään lailla paahdetulta enkä muutenkaan ymmärrä mitä se suklaan kanssa tarkoittaisi? Eikö suklaa vähän niinkuin sula? No, se oli tosi makeaa mutta menihän se mansikan kanssa toki hyvin alas. Ja kahvi oli muuten kylmää.

Lasipalatsi on arkkitehtuurisesti hieno paikka - sen on muuten suunnittelut hyvän ystäväni ex-avomiehen isoisä - ja varsinkin eilen sen kylpiessä kevätvalossa ympäristö oli jotenkin todella säkenöivä. Parsamenutakin voin vilpittömin sydämin suositella, sillä kaikki paitsi jälkiruoka oli erinomaista. Mutta niin 60 euron hinnalla toki pitääkin olla.




24.4.2012

Siman valmistuksesta muistiin merkitsi Raisa

Se on sima, kulhossa.

Ennen kuvanottohetkeä tapahtunutta: googlataan "sima HS" (koska muistellaan lämmöllä viime vuotista, oikein onnistunutta satsia). Löydetään kaapista sen valmistusprosessiin osallistunut, nyt kovettunut fariinisokerinjämä; ilahdutaan jälleennäkemisestä. Haetaan kaupasta kaksi luomusitruunaa ja pala hiivaa. Hienosokeria ja rusinoita löytyy kotoa.

Sitten kai vähän mokataan: mitenkään älyttömän paljoa ei simahommiin keskitytä, koska televisiosta tulee Panssarilaiva Potemkin, ja kaipa näitä viikonloppujaan voisi edes yrittää käyttää klassikkoelokuvien katsomiseen. Vilkuillaan elokuvaa, kiehautetaan puoli litraa vettä, kaadetaan se Ikean lasikulhoon, lisätään kova fariinisokeriköntti (arviolta neljä desiä) ja rapistellaan mukaan vielä neljä desiä tavallista.

Koetaan tyytyväisyyttä - mitään kaupan simoja hyh pöh. Pestään sitruunat tosi huolellisesti tiskiharjalla, vedellään keltaiset kuoret kuorimaveitsellä talteen, skalpeerataan valkoinen iho pois ja pilkotaan jäljelle jäävä hedelmä. Sitruunakamat plompsutellaan kulhoon. Plomps.

Jäähdytellään: kipaistaan Siwaan hakemaan lähdevesipulloja juoman pullotusta varten. Tällä välin neste tahollaan jäähtyy kädenlämpöiseksi, jolloin kulhoon saa sekoittaa tosi pienen palan hiivaa.

Asetetaan simakulho asunnossa teennäiselle paikalle ja otetaan heikkolaatuinen kännykkäkamerakuva uutta ruokablogia varten. Peitellään kulho, annetaan olla seuraavaan päivään, jolloin pullotettaessa huomataan, että ei vittu taaskaan olisi pitänyt yrittää katsoa klassikkoelokuvaa. No, pullotetaan kumminkin loppuun, luotetaan - tietenkin - että ihan hyvä tästä varmasti tulee. Tarjotaan vappuaattona Venlan ja Arlan paistamien munkkien kanssa. Vinkki: toimii myös Jallun lantrauksessa.

22.4.2012

Aluksi: kana.

Terve, maailma. Tässä Venla, 1/3 Sodasta ja kauhasta. Saatiin tuossa päivänä muutamana tyttöjen kanssa ns. hyvä idea: perustetaan ruokablogi. Ruoja keksi nimen, kiitos siitä!

Nyt asiaan, eli tällä kertaa kanaan.

Stokkan hullut päivät saa tekemään juttuja. Minäkin tuosta vain menin ja ostin kanan. Kokonaisen, ranskalaisen luomukanan.

Ja mitäs sitten? Sitten tietenkin googletetaan "kokonainen kana". Ja luetaan tuhansia ohjeita, lopulta päätetään että asiat täytyy niin elämässä kuin kanan kanssa pitää yksinkertaisina. Tai ainakin yrittää.

Lämmitetään kaasu-uuni. Huuhdellaan ja kuivataan kana, laitetaan vuokaan. Suunnilleen näin.



Hierotaan sisälle ja ulos suolaa (sormisuolaa) ja mausteita (tuoretta rosmariinia, basilikaa, minttua ja persiljaa, kuivattua timjamia). Sitten vakoillaan vähän Jamien ohjeita ja tehdään kanan rintaan ja koipiin viiltoja, jotta voidaan hieroa mausteita ja öljyä ja suolaa myös nahan alle. Vatsaonteloon tungetaan näiden lisäksi valkosipulin kynsiä ja sitruunalohkoja.

Lopuksi sidoin (kanan) jalat kiinni niin kuin internet neuvoi, tosin en paistilangalla vaan ihan tavallisella (kastellulla) ompelulangalla koska kuka sitä nyt mitään paistilankaa omistaa helvetti soikoon. Tai ajattelee kaupassa niin pitkälle, ainakaan jos muutenkin jo hieman ärsyttää ne hullut päivät joille on eksynyt kolmantena päivänä putkeen. Tavallinen musta lanka ei syttynyt tuleen tai aiheuttanut mitään muutakaan ongelmaa.

Paistoin kanaa ensin molemmilla kyljillään viitisen minuuttia ja sitten selällään vähän alle tunnin. Lämpötilaa en valitettavasti osaa kertoa koska kokkaan tällä hetkellä väliaikaisesti keittiössä jossa on kaasu-uuni: siinä voi valita kahdeksasta eri lämpötila-asetuksesta mutta kukaan ei tunnu tietävän mihin todellisiin lämpötiloihin nämä viittaavat. Käytin kutosta, enimmäkseen.

Puolen tunnin jälkeen huuhdoin ja pilkoin viisi perunaa ja vähän lisää valkosipulia ja pyörittelin ne öljyssä ja rosmariinissa ja lisäsin kanan seuraksi vuokaan. Samalla otin kuppiin lientä jota kanasta oli tihkunut, sekoitin siihen vähän hunajaa ja kuivaa omenasiideriä ja valelin tällä aineella kanaa. Sitten taas odotettiin.

Tässä kohtaa oli hyvin aikaa tiskata, kattaa pöytä, piirtää tapiiri ja tehdä päivän kasvislisuke: pannulla pienessä määrässä voita kuullotettua kevätsipulia, herneitä ja pinaattia, joihin sekoitin pienen jäähdyttelyn jälkeen vielä suolan ja pippurin lisäksi sitruunamehua ja jääsalaattia. Tästä en muuten tietenkään ottanut kuvaa. Pitää vielä vähän orientoitua tähän ruokabloggaukseen.

Mutta millainen kanasta tuli? Aika hyvä. Makua olisi kanan sisään ja pintaan laitetuista asioista voinut tarttua vähän enemmänkin (ne ohjeet joissa kanaa kehotettiin öljyn, suolan ja mausteiden hieromisen jälkeen pitämään vielä joitakin tunteja jääkaapissa luin tietenkin vasta nyt), ja luulen että pinnankin saisi vielä kikkailtua rapeammaksi. Mutta ensimmäiseksi kokeiluksi oikeinkin kohtuullinen.



Seuraava projekti on ehkä kokonainen hummeri. Sitä odotellessa.