Surullisia tarinoita

Usein ruoka- ja muita lifestyleblogeja lukiessa tulee sellainen olo, että niiden kirjoittajat ovat vähän toiselta planeetalta. Tiedättehän, sellaiselta, jossa viikonloppuaamuisin ei herätä paha maku suussa krapulassa vaan kaadetaan tuoremehu kauniiseen kannuun ja kutsutaan kaverit brunssille. Ja kaikki leivonnaiset onnistuvat. Eihän se näin tietysti todellisuudessa ole, tajuansenkyllä, eskapismiahan ne blogit ovat ja on tarkoitus ollakin. Mutta nautin silti enemmän usein raa'asta todellisuudesta. Siksi tarjoankin tänään pari surullista tarinaa.

Eilen oli ensinnäkin äitienpäivä. Äiti tuli syömään, mikä ei sinänsä ole surullista vaan mukavaa. Muuten lähtökohdat olivat huonot: olin tehnyt viikon aikana noin 50 työtuntia ja sitten ainoana vapaapäivänäni (jolloin kaupat olivat tietenkin kiinni...) luvannut kokata äidille. Ja ainut ihminen jonka kanssa tätä vastuuta olisi voinut jakaa, veljeni, päätti lähteä tietenkin juuri täksi viikoksi Portugaliin surffaamaan. Nice! No, onneksi on olemassa joitakin klassikoita jotka eivät petä, kuten avokado-mustapapusalaatti, mutta jälkiruoaksi, voih, olin päättänyt tehdä sitruunamarenkipiirakkaa (melkein tuolla ohjeella muttei ihan).

Marenki ei vaahtoutunut. En edelleenkään tiedä miksi. On se aina ennen onnistunut. Illemmalla kylään tullut kaveri huudahti spontaanisti piiraan nähdessään "onpa lättänä"!

Sattuu. Joskus vain käy näin. Mutta oikeastaan tämä oli vain johdanto aiheeseen, sillä se todellinen tarina jonka halusin jakaa kanssanne, liittyy ihmeelliseen asiaan nimeltä pizzakivi. Ja nyt lapset, nyt puhutaan todellisista kauhunhetkistä keittiössä. Kuunnelkaa kun sanon teille: älkää koskaan ostako pizzakiveä. Tai ostakaa toisenlainen kuin minä. Tai olkaa muuten vaan parempia. Miten vain. Teitä on varoitettu.

Pizzakivi on siis ihan oikeasti kivinen levy, joka on tarkoitus laittaa uuniin ja paistaa sen päällä juuri sellaista pizzaa kuin unelmissaan saa, rapsakkaa mutta ilmavaa. Noh. Minä ja avomieheni ostimme sellaisen, kalliin vielä, keittiötarvikeliikkeestä. (Vai oliko se Stokkalta? Yksityiskohdat häipyvät mielestäni). Sitten tuumasta toimeen. Kivi piti ensin laittaa kylmään uuniin ja uuni päälle, jotta se kuumenisi vähitellen. Ja tässä on sitten se kinkkinen osuus: raaka pizza täytteineen piti sujauttaa kuuman kiven päälle uuniin ilman että kiveä otetaan sieltä pois. Kyseiseen toimenpiteeseen olisi varmaan tarvinnut semmoisen, mikäseon, lapion oloisen jutun millä ne pizzerioissa tämän asian tekevät. Sellaista meillä ei tietenkään ollut.

No niin. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössa, niin kuin sanotaan. Yritimme taiteilla raakaa pizzaa uuniin lastojen ja muiden viritysten avulla, mutta ensimmäinen vetelä taikinalätty täytteineen lätsähti lattiaan.

Toinen putosi puoliksi uunin pohjalle, puoliksi kiven päälle, muodostaen kaksi pientä säälittävää kasaa.

Suunnilleen tässä kohtaa tapahtui seinän hakkaamista ja vessaan sulkeutumista.

Päätimme toimia vastoin ohjeita ja otimme kiven välissä pois ja asettelimme pizzan sen päälle ja vaivalloisesti nostimme kokonaisuuden uuniin. Tällä tavalla saatiin aikaan kypsä, melko hyvä pizza. Kokonaiskokemus oli silti niin traumaattinen, että ruoka ei meinannut maistua.

Sitten suunnilleen toisella tai kolmannella käyttökerralla pizzakivi halkesi. Käyttökelvottomaksi.

Kyseinen parisuhde muuten päättyi myös jokin aika sitten, enimmäkseen pizzakiveen liittymättömistä syistä.

Aina ei mene niin kuin Strömsössa, tosiaankaan.
Kyseisen lausahduksen kunniaksi lopuksi sille omistetusta facebook-ryhmästä täysin vailla lupaa napattu kuva, joka tuntui jotenkin lohduttavalta.

Alkuperäinen kuvateksti: "Espoolainen perheenäiti osaa kyllä tehdä sushia muttei keittää kananmunaa."

Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain kivasta.