Toisinaan ryhdyn itsetuhoisiin projekteihin. Näin myös tänä pääsiäisenä.
Kaikki alkoi
Kivistön Brownie-munista. Ajatukseni: Onpa kiva! Onkohan tuossa paljon hommaa? Ei saatana tuossa on paljon hommaa.
Mutta onpa kiva!
Olimme sopineet syövämme Venlan luona esipääsiäisaterian torstaina, ja itsetuhoisuuden huuruissani nimitin itseni jälkiruokavastaavaksi.
Keskiviikkoiltana kävin siis kaupassa ja ryhdyin hommiin. Tavoite: yhdeksän tyhjää, puhdasta munaa.
Ensin munan leveämpään päähän tehdään pieni reikä. Käytin tähän tarkoitukseen ratkojaa, mutta epäilemättä muutkin pienet ja terävät asiat käyvät. Sitten lähdin laajentamaan koloa viinipullonavaajalla varovasti, kunnes reikä oli sen kokoinen, että pystyin murtamaan reunoista pieniä palasia sormin. Tässä vaiheessa kävi ilmi luomumunien erinomaisuus vapaiden kanojen muniin verrattuna, sillä luomun kovempi kuori takasi huomattavasti turvallisemman murto-operaation.
Nakerrettuani reiän tarpeeksi suureksi tyhjensin munan kulhoon. Ja nyt olisi hyvä hetki pysähtyä pohtimaan kuoreen sijoitettavaa kakkutaikinaa ottamalla erikseen siihen tarvittavat munat. Itse en tällaiseen kauaskantoiseen ajatteluun kyennyt, vaan pullauttelin kaikki yhdeksän samaan kippoon.
Tyhjennetyt kuoret upotin sitten suolaliuokseen, joka koostui puolestatoista litrasta kuumaa vettä ja noin kahdesta desistä suolaa. Sielläpä sitten loikoilivat tunnin ajan. Siinä odotellessani keskityin onnittelemaan itseäni sitä, että pahin on nyt epäilemättä ohi.
Sitten vain kalvot pois ja munat kuivumaan.
Käytännössä: puolitoista tuntia munien sisäseinämien hinkkaamista sormella. Tänä aikana ehti muuten keksimään aika monta pikkutuhmaa ja muutaman puolirivonkin vitsintyngän.
Mutta sen jälkeen: kuoret huuhdellaan ja nostetaan alassuin talouspaperin päälle kuivumaan. Onnitellaan itseä siitä, että pahin on nyt epäilemättä ohi. Mennään nukkumaan.
Herätään ihan liian aikaisin koska on nähty munantäyteisiä painajaisia.
Öljytään kuoret rypsiöljyllä, nostetaan valumaan talouspaperin päälle. Tehdään kakkutaikina. Oma valintani oli
tahmea lemppari.
Koska munat on saatava pysymään pystyssä paistamisen ajan rakensin munille foliosta söpöt pienet kupit, jotka sitten asettelin söpösti pyöreän kakkuvuoan reunoille. Keskelle askartelin samaten foliosta rinkulan pitämään kupposia paikoillaan. Rakennelma näytti esikouluikäisten avaruusfanien luovalta projektilta ja toimi täydellisesti.
Varmistettuani munien tukevuuden lapoin taikinan minigrip-pussiin, jonka kulmaan leikkasin pienen reiän. Tällä pursottelin sitten kuoret vähän vajaa täyteen, siivosin pahimmat sotkut kuorten päältä ja lykkäsin vuoan uuniin. Paistoin parikymmentä minuuttia. Munakakkujen jäähdyttyä tarpeeksi nostin ne jääkaappiin vetäytymään.
Illallisajan lähestyessä pakkasin kakut munakennoon avoin pää alaspäin ja kannoin ne Venlalle kaikin puolin tyytyväisenä itseeni.
Muna alhaalta.
Söimme lohipiirasta ja salaatteja ja odotin jälkiruoan vuoroa malttamattomana. Vaan kuinkas sitten kävikään.
Pirulaiset eivät tahtoneet irrota kuoristaan.
E päätyi syömään kuorimössöä pöydältä.
Hauskaa kyllä, mutta vaivannäköön suhteutettuna suuhun päätyi turhan vähän kakkua. Onneksi olin tehnyt taikinaa kaksinkertaisen annoksen ja paistanut loput perinteisemmässä muotissa, joten pienten logististen järjestelyjen jälkeen saimme kuin saimmekin kuoretonta kakkua.
Vähäsen silti katkeroitti, kun AB lähetti yöllä kuvan täydellisesti kuoritusta suklaapallerosta. Aamun tullen jäljelle jääneeseen yksinäiseen munaan kohdistuikin melkoisesti paineita.
Ja kas, tällä kertaa kuoret lähtivätkin hienoina isoina palasina.
Kissaakin kiinnosti.
Vannoin kaksi päivää, että tähän hommaan en kyllä ala enää ikinä, naurettavaa näpertelyä ja mitä varten? Ei sitten niin mitään!
Mutta jos nyt kuitenkin joskus vielä alkaisin, tai joku muu, niin: munankuoreen ei voi tehdä tahmeita asioita. Pitää siis joko valita kuivempi kakku tai sitten vain paistaa kauemmin. Ja antaa vetäytyä yön yli.
