Hei kaikki marsupilamit. Anteeksi, että olen myöhässä.Minun nimeni on Arla ja minulla on (jälleen kerran) jääkaapissani puolen kilon möntti italialaista luomuparmesania. En pyytänyt sitä, oikeastaan en edes halunnut sitä, mutta siellä se nyt on. Ja olisihan siitä ihan kiva saada käytettyä edes puolet ennen homehtumista.
Meillä on siis syöty jonkin verran parmesania sisältäviä ruokia viime aikoina. Vuosipäivä ei tehnyt tässä suhteessa poikkeusta: sen verran kuitenkin panostin parisuhteeseeni, että hain Mustastapekasta puolen kilon juuston kaveriksi puoli kiloa kuhaa.
Kokemukseni valkoisen kalan valmistuksen ihmeellisessä maailmassa ovat lähestulkoon neitseelliset, joten mistään (parmesania) erikoisemmasta kikkailusta ei tälläkään kertaa ole kyse. Kuten aina: fileiden päälle sitruunamehua, suolaa ja pippuria, pannulle voita ja kala päälle.
Jännittävä osuus seuraa tässä: käännettyäni fileen toisenkin puolen paistumaan ripottelin jo kullanruskeaksi ihanuudeksi muuntuneen puolen pinnalle – tadaa! – parmesania. Vaikutus makuelämykseen oli kylläkin häviävän pieni, joten mitä ilmeisimmin avokätisyys olisi tässä ihan kiitettävä ominaisuus.
Lisukkeeksi askartelimme salaatin omenasta, saksanpähkinöistä, parista erilaisesta salaattilajikkeesta, kurkusta – ja parmesanista. Kaiken yhteen sitovaksi (lue: kaiken päälle kaadettavaksi) elementiksi muodostui turkkilaisen jugurtin ympärille kehittynyt kastike: sitruunamehua, pippuria, balsamicoa ja soijaa (ei parmesania!).
Oli se ihan hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti